Tarja Tiilimäki
Nainen, käsissään ikuiset joen uomat, elämän tiskivesien syövyttämät. Kylmänkyhmyt verkatehtaan vetoisilta lattioilta. Tuhannet solmut. Lankojen loputon tanssi. Ikkunan takana elämä. Kutoi sukkaa lapselle, lapsenlapselle, lapsenlapsenlapselle.
Eli aikansa, teki kuolemaa aikansa. Kantoi geeneissään miljoonien vuosien muistijälkiä. Teki itsestään kuolemattoman lapsissaan. Venosan ruhtinas Gesualdo tappoi vaimonsa, tämän rakastajan ja lapsensa. Häpeä kaivoi kuoppia sieluun; jyskytti yöt silmäluomissa. Ruhtinas anoi tuskalleen armahdusta, hyvitystä kivulla. Tuskasta ja häpeästä nousi kauneus. Madrigaalien sävelharmoniassa anteeksianto ja hyvitys. Kuolemattomuus sanassa, äänessä, siveltimen vedossa, perhosen siivessä, mullassa maan. Kahdenkymmenentuhannen valovuoden päässä V838 Monocetoris -tähti sytyttää punaisen lyhtynsä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti