novelli Soidintanssi

Hannele Laaksonen



Lensin kaaressa ulos pimeään, tuuliseen yöhön. Märkä loska loiskahti altani pisaroina. Kuulin lukkopesän rapsahduksen takanani. Tunsin oloni pöllömäiseksi. Yritin kohottautua, mutta viiltävä kipu esti sen. Siipeni rusahti. Vai oliko se käsi? Äkkiä en tiennyt, olinko lintu vai ihminen. Vähitellen tajusin kylmyyden ja märkyyden. Vesi meni sulkieni läpi. Vai vaatteitteni? Ei, minulla ei ollut vaatteita! Olin alasti. Vain siipeni olivat peittona, allani vain vetinen ja sorainen maa. Pienet kivet satuttivat paljaita haavaisia rintojani, nännejä särki.
Tämä oli kaiken loppu. Aleksi oli mennyt yli rajan. Minun rajani. Jos tästä hengissä selviäisin, en ikinä... Katulamppujen valjunkeltainen rivistö tuli hitaasti tajuntaani. Edessä oli siis katu. Miten pääsisin sinne? Vedin henkeä ja yritin kivusta huolimatta raahautua eteenpäin. Sentti sentiltä se onnistui. Puoli metriä, metri... lysähdin.

Siivet, valtavat siivet piiskasivat uhkaavasti ilmaa, isot pyöreä pöllähtäneet silmät tuijottivat silmiini enkä voinut kääntää katsettani niistä, en uskaltanut, ne vangitsivat, naulitsivat minut sänkyyn, ei, ei se ollut sänky... lävistivät valkoiset siipeni... valkoiset siipeni... valkoiset...
Voimistuva auton hurina havahdutti taas. Yritin taas kaikin voimin raahautua pihasta pois. Jos saisin pysäytettyä auton... Ei onnistunut, sain vain roiskeita päälleni.
Jossain auton ovi läjähti kiinni ja auto kaasutti hurjasti pois. Oliko se Aleksi?
Pelko lamaannutti minut, vapisin kuin horkassa. Jos se tulee takaisin?
Se antoi voimaa ponnistaa. Olin lopulta jalkakäytävällä. Oikea siipeni oli poikki, se oli selvä. Tuska oli kaamea myös oikeassa jalassa. Myös persto... siis pyrstö tai persus, yksi lysti kumpi, sattui. Kunpa joku tulisi ja hälyttäisi apua. Tunsin jäsenteni nykivän kuin vammaisella. Vaivuin horrokseen.

Pöllönsilmät lähestyivät omiani, loittonivat ja lähenivät taas. Isokokoinen mies piteli täytettyä huuhkajaa, joka oli istutettu pölkyn päälle. Hän lennätti lintua kohti pikkutyttöä tallin nurkassa ja huhuili samalla kammottavasti. Tyttö peitti silmänsä, mutta mies pakotti hänet katsomaan sitä. Jos olet minulle kiltti, pikkuinen Lumikkini, niin panen linnun pois, hän sanoi. Tyttö ei voinut muuta. Jos olisi kiltti, pääsisi vähemmällä.

Koiranhaukunta tunkeutui tajuntaani. Se kuulosti isolta ja kuolaiselta. Pitikö vielä kokea koiranraatelukin?
- Minkähän otuksen Mosse nyt löysi?
- Kato, jättiläislokki! Ja verinen! Mosse, älä koske siihen! Siitä voi saada lintuinfluenssatartunnan.
- Hyvä luoja! Se on ihminen. Nainen. Soita äkkiä. Miten se numero nyt meni... yksiyksionkaksi.
Kuulin kaiken, mutten pystynyt puhumaan enkä tekemään mitään. Ainoa mikä toimi, oli ajattelu. Eikä sekään tainnut toimia enää kauan.
Tunsin kun minua nostettiin, kädet olivat lämpöiset ja voimakkaat. Hienoinen, miellyttävä tupakantuoksu lehahti. Se oli normaalin ja turvallisen miehen tuoksu. Minua käärittiin huopiin ja hierottiin. Iho oli turta.
Aleksiko hieroi, se parempi Aleksi, vai kuka? Samantekevää.
Sireeni ulvahti korvissani ja sitten auto tuntui liikkuvan.

Kuka uskoisi Aleksista sen toisen puolen? Ei kukaan muu kuin se, joka on sen nahoissaan kokenut. Niin fiksu ja kunnollinen. Auttavainen ja ystävällinen kaikille. KoOhtelias, hellä ja huomaavainen. Työtoverit jumaloivat sitä.
Aleksi oli usein ylitöissä. Kun tyhjensin hänen roskiksensa, hän ei yrittänytkään nipistellä kuten muutama muu. Inhosin sellaista. Sen sijaan hän otti roskiksen pöydän alta ja silmää iskien ja hymyillen tyhjensi sen itse roskasäkkiin, joka oli siivouskärryissäni. Hän pyysi minua istumaan hetkeksi ja tarjosi suklaata. Istuin vaikka minulla oli kiire. Hänessä oli sellainen imu, etten voinut muuta. Tummahko tukka oli vähän kihara. Kulmakarvat ylittivät paksuina ja korkeina silmälasit, jotka suurensivat silmiä. Silmät välähtelivät jännästi, kuin sinistä valoa. Nenä oli terävä ja vähän kyömy. Ylähuulen amorinkaari oli voimakas kapeudestaan huolimatta. Piku ja paita olivat asiallisen tavalliset.
Vain yksi asia miehessä häiritsi heti minua. Kynnet. Ne olivat pitkät miehen kynsiksi. Eivätkä vain leikkaamatta unohtuneet vaan hoidetut ja suipoiksi viilatut.
Aleksi jättäytyi yhä useammin ylitöihin vain tavatakseen minut. Ja minä istuin kauemmin ja kauemmin flirttailemassa hänen kanssaan. Viimein hän pyysi minut ulos.

Taas minua nostettiin, heijattiin ensin jollain lakanalla vauhtia ja sitten heivattiin toiselle alustalle. Häälyin kipuineni tajunnan rajamailla. Kuulin kun jotkut puhuivat elvytyksestä.
- Irrottakaa nyt hyvänen aika jo nuo siivet siltä, kuului joku sanovan.

Älkää katkaisko siipiäni! Millä minä sitten lennän? Yritin huutaa, mutta ääntä ei tullut. Yritin levittää siipeni ja räpiköidä itseni metsään, mutta en pystynyt liikahtamaan. Kuulin Aleksin kutsuhuudon kuusten takaa ja iskin nokallani kättä, joka minua piteli. Ei auttanut. En pystynyt liikahtamaan. Huusin Aleksille, että tulen, tulen, heti kun pääsen noista metsästäjistä. Sitten tunsin piston pyrstössäni ja vaivuin sammalmättäälle. Tule Aleksi, lennä tänne, tänne luokseni...

Se tulee, punainen heltta heiluen. Juoksen karkuun minkä pienillä jaloillani pääsen. Kimeästi kirkuen se kipittää vaappuen perässäni. Kompastun jalkoihini, kyyristyn sykkyrään pihanurmelle ja suojaan käsilläni päätä. Kukko hyppää selkääni ja nokkii niskaani, sitten se keikkuu selässäni, kynnet painuvat ohuen hameeni läpi selkään. Mitä se kukko tekee Lumikille? Lumikki pelkää? Lopulta kukko hyppää pois keikauttaa niskaansa ja lähtee heltta punottaen ylpeästi astelemaan kohti kanalaa.

- Se näkee varmaan painajaista. Pitäisikö se herättää?
- Ei, ei vielä. Katsotaan nyt vielä vähän aikaa, jos se itse herää. Jos se sitten pystyisi puhumaan. Kertoisi nimensä ja mitä on tapahtunut.
- Okei.

Aleksi ehdotti tapaamista. Olin ihastunut ja innoissani. Ihmettelin kyllä vähän kun hän pyysi, etten kertoisi siitä työkavereille. Hyväksyin sen kyselemättä. Kävimme aluksi elokuvissa ja sen jälkeen lemmiskelimme hänen tilavassa maasturissaan. Myös työpaikalla oli hyvä tilaisuus viipyä pimeän kahvihuoneen sohvalla. Siivoaminen typistyi roskisten tyhjennykseen.
Sitten Aleksi alkoi suunnitella yhteistä viikonloppua jonkun tuttavansa asunnossa. Mies oli matkoilla ja asunto tyhjillään. Siellä me voisimme viettää romanttisen viikonlopun. Hän hankkisi pari videota ja viinipullon ja pikkupurtavaa ja niin poispäin. No sehän oli ihana ajatus minun mielestäni. Kotiinsa kun kumpikaan ei voinut toista viedä.
Aleksin katsoessa silmiini hänen silmissään välähti sininen valo. Se oli kiehtovaa. Jännittävää. Samalla hänen reidelläni lepäävä kämmenensä alkoi tehdä liikettä: sormet harittivat ja koukistuivat vuorotellen, kynnet painuivat reiteeni kuin kissan silloin kun se kehrää tyytyväisenä ja työntää kynsiään käpälästä ulos ja sisään. Jos välissä olisi ollut vain ohut sukka eikä siivoustakki, kynnet olisivat painuneet läpi. Samalla kun se sattui, se kiihotti.

Siipeäni... ei vaan kättäni kipsattiin. Jalkaani laitettaisiin lasta.
- Jaksatko jo puhua?
Kysyjä oli poliisi. Yritin, mutta ääntä ei tullut. Valkopukuinen mies sanoi jotain poliisille ja tämä lähti pois.
- Ei mitään hätää. Lepää vain rauhassa, täällä ei ole mitään pelättävää, valkopukuinen sanoi ja taputti poskeani. Se sattui ja vavahdin.
Joko siipi taas iski? Olinko yhä...?
- Voi anteeksi, en tarkoittanut satuttaa. Mutta yhtä asiaa pyytäisin. Voitko kertoa nimesi heti kun jaksat ja pystyt. Emme tiedä sinusta mitään muuta kuin että olet alasti ja sinulla on valkoiset enkelinsiivet kiinnitettyinä selkään. Ymmärrätkö mitä sanon?
Valkotakkinen kumartui puoleeni. Hänen silmänsä näyttivät normaaleilta ihmisen silmiltä. Nyökkäsin.
- Hyvä. Nuku nyt ihan rauhassa.
Huokasin. Asiat tuntuivat olevan järjestyksessä taas. Ainakin vähän aikaa. Tämä maailma ei ollut missään tekemisissä sen maailman kanssa, josta minut tänne tuotiin. En haluaisi palata siihen toiseen maailmaan. Eihän minun tarvitse?
Keneltä sitä mahdan kysyä? Itseltäni?
Valkotakkiselta? Jumalalta?
En jaksa enää ajatella edemmäksi.

Istun Aleksin vieressä vanhahkossa Nissanissa. Taitaa olla sen kaverin autokin kun ei tullut maasturillaan. Olen niin innoissani etten huomaa seurata reittiä, on pimeääkin. Ehkä tunnin ajon jälkeen olemme rivitalon pihassa. Aleksi jättää auton kadulle, ei ihan sen asunnon eteen vaan kauemmas. Hänellä on jokin isohko pitkulainen paketti kainalossaan. Yllätys sinulle, hän sanoo.
Menemme sisään. Asunto on lähes tyhjä, vain puolitoistametrinen patjapino on ladottu nuhruiselle seinustalle. Likaisenharmaita tyynyjä on pitkin nurkkia. Telkkari ja videot kököttävät ikkunanurkassa. Keittokomerossa on pieni pöytä ja pari jakkaraa.
Peräännyn ovea kohti kuin paetakseni. Aleksi tarttuu käteeni ja auttaa minulta hellästi takin pois. Hän ripustaa sen omansa viereen pienen eteisen tyhjään naulakkoon. Ison paketin hän on nostanut hattuhyllylle.
Ihmettelen yhä erikoista asuntoa. Asuuko täällä tosiaan joku vai onko tämä tilapäiseen majoitukseen tarkoitettukin? Minut valtaa outo olo. Huomaan Aleksin laittaneen turvaketjun päälle. Miksi? Katson Aleksia, joka puuhaa keittokomeron pöydälle liinan ja sen päälle viinipullon, pikarit ja juustonaksupussin. Ja viimeksi kynttilän, jonka hän sytyttää.
- Tule, hän käskee.
Menen ja istun häntä vastapäätä. Katson silmiin, joissa läikkyy taas sinistä valoa. Katson käsiä, jotka liikkuvat koko ajan. Oikea käsi tarttuu viinilasin jalkaan, pikkusormi ja nimetön jäävät vähän naisellisesti koholleen. Samalla kun hän kohottaa lasia kilistääkseen kanssani vasemman käden vastenmielisen pitkät kynnet hamuavat naksuja pussista. Pussin rapina kuulostaa korvissani maanjäristykseltä.
- Pelkäätkö vai miksi silmäsi ovat pyöreät kuin pöllöllä, hän kysyy hymyillen.
- Ovatko, vastaan ja muistelen, laitoinko tukkaani sen kireämmän pannan vai miksi päätäni vihloo. Kilautan viinilasiani hänen lasiaan vasten ja otan kulauksen punaista nestettä.
- Nyt rentoudutaan, maataan patjoilla ja katsotaan videoita. Ja sitten tehdään tästä illasta ikimuitoinen, eikö?
Punaviini kihelmöi jo poskillani. Pelkoni on häipynyt. Haluan vain Aleksin kainaloon nopeasti.
- Tehdään vaan, sanon ja työnnän sormeni hänen tukkaansa ja suutelen häntä.
Levitän patjoja hujan hajan lattialle ja tyynyt myös. Aleksi tuo viinilasit ja naksupussin. Kynttilä jää lepattamaan pussin liikkeen tuomaan ilmavirtaan.
Aleksi laittaa videon pyörimään. Se onkin luontodokumentti. Luulin hänen tuoneen pornovideon, turhaan olin ollut lähes vainoharhainen. Se on dokumentti linnuista. Isoista linnuista kuten metsoista ja teeristä ja niiden soidinmenoista. Mielenkiintoista. Ihan kivaa.
Sitä mukaan kuin lintujen kosiskelutanssi etenee, Aleksikin etenee omissa parittelumenoissaan. Hänen päänsä tekee kummallisia pyrähtelyliikkeitä lintujen perässä. Oikean käden sormenkynnet harottavat ja koukistuvat paljaalle olkapäälleni. Kynnet painuvat niin syvälle, että verihelmiä tihkuu ihon läpi kuin pieniä punaisia rubiineja. Vasen käsi hamuaa hameeni alle.
Kun lintujen parittelu on kiihkeimmillään, Aleksi hyppää ylös ja hakee yllätyspaketin. Villisti hän repii ja silppuaa paperit viskoen ne ilmaan. Paperinpalat laskeutuvat kieppuen kuin kyyhkyset alas lattialle. Paketista tulee esiin kahdet siivet, tummat ja valkoiset.
- Riisu!
Hänen silmänsä ovat tavallistakin suuremmat ja pöllömäisemmät silmälasien takana. En uskalla kieltäytyä, pelko yrittää selvästi hiipiä takaisin. Mutta leikkiähän tämä vain on, rauhoittelen itseäni.
- Kaikkiko?
- Kaikki.
Hän riisuu itsensä samalla kun vahtii, että minäkin riisun. Sitten hän taittelee valkoiset siivet ylleni. Ne tulevat käsivarsiin kolmella kiristyspannalla ja rinnan ympärille leveällä vyöllä. Sen jälkeen hän pukee itselleen tummat siivet, joissa on punaisia raitoja, jotenkin irstaan oloisia. Vinosti hymyillen hän kiertelee ja kaartelee sulavasti siipiään liikutellen ympärilläni, noutaa viinilasit ja tuo minulle omani. Juomme hitaasti lasit tyhjiksi. Sitten hän kelaa videonauhaa taaksepäin kohtaan, jossa lintujen soidinmenot kiihtyvät.
- Nyt on meidän soidinmenonne vuoro. Katso tarkasti ja tee perässä, hän komentaa.
Nauru kuplii vatsassani. En ole ennen ollut vastaavassa tilanteessa. Tästä voisi tulla hauskaa. Hyppelen ja pyristelen siipiäni, värisen ja hosun. Yritän vastata hänen kummallisiin kurkkuääniinsä.
- Pehmeämmin, Lumikkini. Enkelini. Sulavasti ja höyhenenkeveästi. Tule kohti ja peräänny. Käänny ympäri ja purauttele pyrstöäsi. Nooin. Hyyvä...
- Metsoni, urokseni, minähän teen parhaani...
Aleksi tulee kohti ja pyyhkäisee siivellään kylkeäni, ensin lempeästi, sitten yhä voimakkaammin. Niin että sattuu. Lyön takaisin. Sitä jatkuu kunnes hän kääntää rajusti ja väkivaltaisesti pyrstöni itseensä päin ja ottaa minut. Siivet suhisevat päällekkäin, kun hän peittää minut omillaan. Tahti kiihtyy yhä hurjemmaksi. Hän hakkaa rytmiä siivillään ja samalla hänen kyntensä pistelevät minut reikiä täyteen. Valun verta jo joka puolelta.
En ole varma, onko se ensisijaisesti kamalaa vai hyvää. Ja juuri se on kamalaa.
Lopulta se alkaa olla pelkästään kamalaa.
Hänen suuret silmänsä ovat yhtä sinistä leiskuvaa valoa linssien takana. Hänen kätensä eivät enää ole ihmisen kädet vaan kynnet, jotka raatelevat saalista. Hän tökkii ja nokkii. Hän viskoo minua kuin kissa, joka leikittelee pyydystämällään hiirellä ennen kuin syö.
Olen jo kauhuissani. Tässä ei ole mitään leikkiä.
Yritän pakoon mutten pääse. Kun äsken yritin huutaa apua, hän työnsi tyynyn naamalleni ja jatkoi eläimellistä paritteluaan.
Hän on kai pääsemässä kiihkonsa huippuun, koska hänen vartalonsa jännittyy kaarelle taaksepäin ja hänen avonaisesta suustaan - vai pitäisikö sanoa nokastaan - pääsee karmeaa ulinaa, joka on kuin sian kiljumisen ja lokin kiljumisen välimuoto. Siivet ja koko linnunkuvatus värisee.
Luulen kidutuksen olleen jo ohi.
Haparoin vaatteitani ja kompuroin ovea kohti, mutta hän estää sen yhdellä ripeällä siiveniskulla.
- Lumikki ei nyt lähde minnekään kesken kaiken, hän sanoo pilkallisesti. - Verinen pikku Lumikkini. Auvoinen apajani. Suloinen saaliini. Kiltti keijukaiseni.
Sanat kiihottavat hänet uudelleen.
Ja uudelleen.
En enää tiedä olenko lintu vai ihminen.
Lopulta luulen kuolevani, ja sitten pelkään etten kuolekaan. Olenko jo helvetissä, jossa tämä jatkuisi iankaikkisesti?
Räpiköin kohti ovea aina kun saan tilaisuuden. Roikun jo oven varmuusketjussa, kun vielä kerran tunnen viiltävän kivun jossain navan ja polvien välissä. Valun. En edes tiedä mitä kaikkea.
Menetän kai tajuntani.
Kylmä ilmavirta palauttaa sen.
Hän potkaisee minut ovesta kuin raadon.

- Hän ei ole vieläkään puhunut, kuulen jonkun sanovan vieressäni.
- Mahtaako enää puhuakaan. Millähän sitä on rei'itetty ja raavittu?
- Tosi raaka pervo sen on tehnyt.
- Viedään se osastolle, ties kuinka kauan menee ennen kuin siitä on ihmiseksi.
Minua vedettiin ja työnnettiin taas pitkin käytäviä. Kirkkaita valoja vilahteli suljettujen luomieni läpi. En tiennyt, olinko elossa. Helvetissä tiesin ainakin käyneeni.
Miksen jättänyt sitä heti kun näin ne kynnet? Ei normaali mies pidä sellaisia kynsiä.
Entä tämän jälkeen? Uskallanko luottaa enää kehenkään? Ehkä en uskalla koskaan enää asua yksin. Ehkä en pysty enää samaan työhön tämän jälkeen. Enkä ainakaan siinä firmassa. Entä jos Aleksi ilmestyy uudelleen eteeni? Jos tulen pelosta niin vauhkoksi etten uskalla mennä ulos? Ehkä kaikki on ollutkin vain pahaa unta?
- No niin, joko muistatte nimenne ja osoitteenne?
Avasin silmäni ja näin ystävälliset silmät, naispoliisin vaalean otsatukan alla.
- Ei mitään hätää enää. Kerro minulle kaikki niin katsotaan, miten tästä edetään.

Olin turvassa lämpimässä tuvassa. Varpustin ikkunaan ja näin kukon tepastelevan ylpeänä kanojen keskellä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kanat kuopivat maata ja nokkivat löytämiään jyviä. Kaikki oli hyvin. Olihan?