Novelli Älä sinä

Leila Grönroos




Huuto tuli rantalepikosta ja osui kuin karjapaimenen poltinmerkki suoraan kohteeseensa.

Älä sinä...

Hän oli väsyttänyt saalistaan jo vartin verran. Vanttera hauki tunkeutui ruohikkoiseen rantaan, josta hän sai sen haaviinsa. Vene oli täysin kaislojen suojassa. Kookas kivi, jonka toinen pää oli sileä ja toinen rosoinen, oli hyvä ase, jolla hän kalautti hauen hengiltä.
Hän nousi rantaa kivi kädessä ja oli juuri ylittämässä polkua, piti mennä saunan nurkalle, kun hän huomasi tulijan. Äijä käveli polkua pitkin kankein jaloin. Vanhuus oli tosiasia - sen näki hyvin.
Nyt olisi hyvä hetki toteuttaa suunnitelma; palkita äijä vuosien piinasta. Vihdoinkin tämä itsekin saisi tuntea kipua. Eikä se olisi mitään sen rinnalla, mitä se itse oli tuottanut viattomalle uhrilleen.

Lauri jäi puiden suojaan. Äijä seisahtui kaivolle ja nosti harmaan kannen. Hän nousi seisomaan kaivon reunalle ja kurottui alas samalla hetkellä, kun verinen kivi putosi ruohikkoon.
Se kävi aivan vahingossa! Lauta, joka oli lahonnut, petti jalan alla. Kädet haroivat otetta, mutta ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Putous oli viisi metriä ja vettä vielä puolitoista.
Lopputulos oli selvä.

Äijän nuorin poika hänet sitten löysi. Oli lähtenyt katsomaan, missä ukko oikein viipyy, vaikka alueuutisetkin jo menivät.
Ruumiin nostaminen kaivosta olisi ollut helpompaa, jos äijän peukalo ei olisi takertunut tiukasti kahden kiven väliin. Siitä tuli hankalaa.
Homma vei kolme tuntia ja kaksi taskulamppua.
Ruumiinavauksessa todettiin kuolinsyyksi hukkuminen. Vainajan oikeanpuolisessa ohimossa oli pahannäköinen ruhje, joka oli tullut todennäköisesti putoamisessa. Oliko äijä lyönyt päänsä johonkin niistä lukuisista kivistä, joista kaivo oli tehty?

Punainen talo oli rakennettu mäelle ja navetta metsän reunaan. Laajat, ruohikkoiset pellot laskeutuivat lettomaahan, joka oli syksyisin veden vallassa. Sauna oli lähellä loivassa rinteessä, sisälahden puolella. Kookas kaivo oli keskellä pihaa. Siitä oli lyhyt matka sekä taloon, navettaan että saunalle. Komea asuinpaikka - joka suuntaan hyvä näkyvyys!
Heti talolta alas rantaa, avomeren puolella, oli harmaa verkkovaja.

Tämän talon isäntä oli Akusti Turilas. Lyhyenläntä, harmaassa villapaidassa sarkahousuissa ja kumiterässaappaissa viihtyvä äijänkuvatus. Pienet silmät ja karvahattu hapsottavan kuontalon peittona.
Hänen emäntänsä oli samaa sarjaa.

Siitä oli jo kaksikymmentä vuotta, mutta ei se ole unohtunut!

Minä, Lauri, olen seitsemän ja siskoni Leena melkein viiden, kun palaamme kahden kaupasta. Veneemme oli jo kotilahdella, kun Leena muisti kukkaron rahoineen jääneen kaupan tiskille. Siitäkös meteli syntyi! Leena huutaa ja raakuu täyttä kurkkua. Taidan kysyä häneltä jotain. "Mitähän äiti nyt sanoo?" Ja huuto vain yltyy.
Turilaan äijä kuulee mäelleen huudon, näkee meidät veneessä ja tulee saunarantaansa. Ja äijä huutaa, ärrävikaisen varmuudella: "Älä sinä, huorrran kakarrra, kiusaa sitä flikkaa!"
Tuo huoran kakara olin minä, jonka isä oli lähtenyt maailmalle jo ennen syntymääni ja hylännyt äidin. Leenan isä oli äidin aviomies, ja kuollut sodassa.
Huuto piiskaa minut vauhtiin, jota ei ole ennen nähty! Kokka kohisten rantaan ja köysi puun ympäri ja vene on sidottu! Juoksemme sisään nopeasti ja - helpotus on suuri, kun äiti lukee kirjaa ihan rauhassa, kamarin pöydän ääressä. Hän ei varmaan ollut kuullut tuota kauheaa, mitä äijä huusi! Hyvä! Se huuto oli tarkoitettukin vain minulle.
Enkä unohtaisi sitä koskaan.
Voimaton viha velloi sisälläni.
Mitä voisin tehdä?
Olisin ahkera ja luotettava. Hyvä koulussa. Olisin parempi lapsi kuin ne, joilla oli isä.
Tilanteeni oli aika toivoton. Eihän minulla ollut isää; ei kuollutta eikä elävää.
Mutta voisinko kostaa jotenkin, tai rankaista tuota naapurin äijää? En, mutta ajatus jäi...

Minun piti aloittaa koulu syksyllä, mutta ei siitä mitään tullut. Sairastuimme Leenan kanssa kurkkumätään. Olimme sairaalassa melkein koko kesän. Äiti päätti lykätä kouluunmenoa vuodella, jotta ehtisin toipua.
Tuli uusia harmeja.
Aloin kävellä unissani. Äiti oli kovasti huolissaan. Hän piti ovet tarkasti lukossa, etten kävelisi mereen. Niin oli käydä ensimmäisellä kerralla. Hevoset ajoivat minua takaa, olin sanonut herättyäni.
Nolointa oli se, kun aloin kastella sänkyäni öisin. Minä, joka olin jo kaksivuotiaasta ollut kuiva! Se vaiva loppui onneksi syksyyn mennessä.

Olin aina varuillani, kun soutelin lammin puolella. En halunnut enää koskaan kohdata tuota inhottavaa äijää. Onneksi meidän rantaan ei näkynyt Turilaan rantaa. Kuuluihan sieltä jotain ääntä: sahausta, sirkkelin ulvontaa. Parhainta oli hiljaisuus.

Syksyllä koulu sitten alkoi kaupungissa. Sain kivan opettajan ja uusia kavereita. Opin lukemaan, ja sain lausua joulujuhlassa runon: Aamukahvilla. Lempilauluni oli "Nyt tuulet nuo viestin jo toivat...".
Ja totta! Ne toivat heti, kun suvivirsi oli veisattu ja todistukset saatu, tuoksun saaresta.
Ongin niin hartaasti koko ensimmäisen päivän, että vielä illallakin sulkemissani silmissä näkyi punavalkoinen koho, joka veti veden alle.
Uimme Leenan kanssa paljon, kuivattelimme makailemalla kuumilla kivillä.
Silloin aurinko paistoi.

Toisenlaisiakin päiviä oli. Se huuto tuli mieleen, sille ei voinut mitään. Joskus, kun minun oli oikein paha olla, purin raivoni soutamalla vastatuuleen. Käsivarsia särki, mutta samalla ne vahvistuivat. Parasta oli soutaa sateella: kukaan ei nähnyt kyyneliä. Kotisaunan lauteilla lämpö palasi taas jäseniin.

Kukaan ei kiusannut minua koulussa. Luokkatoverini Mauri oli vähällä joutua silmätikuksi. Maurin vierustoveri, jolla oli tarkka nenä, alkoi nuuskia osoittelevasti Mauriin. Onneksi muistin, miltä tuntui herätä sänky märkänä. Kutsuin Maurin viereeni istumaan, koska parini sattui olemaan sairaana. Juttu jäi siihen.
Maurista ja minusta tuli oikein hyvät ystävät. Hän oli hyvä piirtäjä, ja yhdessä teimme koulun lehteäkin.
Äiti iloitsi hyvistä numeroistani. Hän kannusti minua jatkamaan lukujani. Sainkin koulun parhaan oppilaan stipendin.
Kesätöistä sain ensimmäisen palkkani. Tuntui hienolta antaa tilipussi äidin käteen ja huomata olevani mies. Seuraavana kesänä pääsin jo harjoittelijaksi.

Akusti sitoi paattinsa laituriin ja kiipesi mäkeä ylös. Oli mukavaa, että poika antoi paattinsa lainaksi, jotta pääsi vielä tänne tutuille rannoille.
Hän avasi kuistin oven avaimillaan ja meni ensin tupaan ja sitten kamariin. Hän näki seinällä vanhan kellon, laittoi sen jopa lyömään. Ja hän katseli ulos ja muisti monta unohtunutta asiaa...
Hyvä täällä saaressa oli asua. Naapuritkin sopivia, niin kauan kun miehet olivat remmissä. Tuo naapurin leski oli norjavartinen. Kevyesti se hyppäsi paattiin ja sieltä poiskin. Hänen paattiinsa vaan ei suostunut, vaikka sillä oli se kakarakin. Ei täälläpäin poikalapset semmoisia olleet: kihara tukka ja suuret silmät. Ne katsoivat niin tutkivasti. Kyllä omat pojat olivat sen rinnalla kirveellä veistetyn näköisiä!
On kuulemma hyvin menestynyt. Ei olisi uskonut, että äpärästä mitään tulee.
Akusti sulkee avaimellaan kuistin oven. Hän päättää käydä vielä saunalla ennen paluuta paatille.

Kiven pudotettuaan Lauri kääntyy kannoillaan ja palaa rantaan. Hän ei ollut noussut rantaan pahoissa aikeissa, vain uteliaisuuttaan, kun vene oli kalan perässä sinne tuonut. Oli kiinnostanut nähdä Turilaan talo, asumaton talo ja alue, josta Turilas oli aikanaan totuuksiaan ladellut.
Mutta kuultuaan äijän kohtalosta Lauri muisti, kuinka lapsena varoitettiin Isä Jumalan pudottavan kuuman kiven päähän. Hän ei ollut kuullut sellaista sattuneen tuhmillekaan lapsille. Eikä hän ollut havainnut äijän horjahtamista, sillä jotain oli tapahtunut Laurissa jo sitä ennen.
Mutta Jumalallehan on kaikki mahdollista. Hän voi kääntää asiat ylösalaisin. Aikuinen, joka rikkoo häntä vastaa, voi pudota ja löydä päänsä kylmään kiveen. Vaikka se ei myllynkivi olisikaan.