Novelli Eevin hirvijahti

Ritva Vastamäki

Syksyisin Eevi on toivonut pääsevänsä mukaan hirvijahtiin. Aina setä on kieltänyt. Tänä syksynä, Eevin täytettyä kolmekymmentä, setä esitti kutsun.
Eevi näkee Eeron auton valojen piirtyvän keittiön seinään. Hän hakee sinipunaruutuisen huivinsa, kietoo okran värisen hiuskuontalonsa huivin suojaan, naulakosta vetää päälleen punaisen anorakin ja työntää jalkansa paksupohjaisiin pilkkisaappaisiin. Oven pielestä hän sieppaa eväsrepun selkäänsä. Vilkaisee ulko-oven pielessä olevaa mittaria jonka taulussa elohopea on miinuksen puolella. Juoksee pihan poikki autoon.
- Nyt mentiin, tokaisee sedälleen.
Aamun pimeydessä teräksenharmaa maasturi nielee asvaltin mustaa pintaa. Tien reunat vilahtavat valkoisina, eivät kuitenkaan lumisina. Eevi on hiljainen. Hän miettii suhtautumistaan kuolleeseen eläimeen. Miettii yleensä kuolemaa ja yleensä hirvieläintä. Molemmat ovat suuria. Kuolema tuntemattomuudessaan, hirvi eläimenä.
Eevi ei ole ollut koskaan kuolleen ihmisen tai eläimen kanssa vastakkain. Hän vilkaisee sedän vakavaa sivuprofiilia josta tuuhea, harmaantunut parta valtaa kasvot.
- Kiharat väärässä päässä, Eevi mutisee.
Hän jatkaa ajatusleikkiään sedän kasvoista; otsaluun syvennyksestä tuijottavat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla, kyömynenä jonka sieraimesta pistää ulos mustia jouhia, trotohuulet valmistautuneena viheltämään. Eero Kuusisto on jo miehen iällä kuten poskien ja otsan poimuista saattaa havaita. Aseen hän pystyy hallitsemaan. Hirvi kaatuu, kun sattuu kohdalle.
Eevi havahtuu tuntiessaan kallistuvansa oveen päin. Auton vauhti hiljenee ja Eero kääntää sivutielle. Autot ovat rivissä jahtisuulille johtavan tien reunassa. Kolmen auton vieressä istuvat koirat Inha, Jeppe ja Viki. Ne ovat narulla kiinni omistajansa auton puskurissa.
- Jaa…a plikka perillä ollaan, sanoo setä, hyppää autosta ja läimäyttää oven kiinni niin että puiden välissä kajahtaa.
Koirat nousevat pystyyn. Murisevat ja päästävät kolme haukahdusta, heiluttavat mustan ja harmaan värisiä häntiään.
Tukevan puoleinen mies nostaa kättään. Painaa aseen piipun auki ja kävelee jahtisuulille. Sähkölampun valossa erottuu punaiset liivit ja punaiset liparit tai pipot. Eevi astuu alas autosta, suuntaa askeleensa kohti koiria jotka ryntäävät vikisten häntä vastaan.
- Älä mee koskemaa niitä, kuului Eeron ääni.
- Kyllä ne tuttavuutta hiaros, mutt ei sitä tie mitä ne seuraavaks tekis, puhui musta viiksinen mies.
- Toi Virtane tietää mistä puhhuu. Sillä ku on niitä haukkuvia, sanoi lyhyen-läntä mies jota kutsuttiin Timpaksi.
Eevi seuraa setäänsä isolle jahtisuulin ovelle, lukee korkean oven päältä Oja-korven Metsästysseura. Suulin nurkalla oleva lamppu osoittaa oven suuntaan.
Suulissa miehet seisovat tai nojaavat työpöytään. Polttavat paperossia odottaessaan vuoroaan aseen tarkastukseen. Kädessä heillä on avattuna kämmenen kokoinen ohut kirja, jonka he näyttävät aseen kanssa jahtipäällikölle.
- Sulla on paperit kunnossa ja oikeus osallistua jahtiin, sanoo jahtipäällikkö. Hän ojentaa tarkistetun aseen ja kirjasen Eerolle.
- Sieltä se meidän Punatulkku tulee. Onko sitä ajolupaa, jahtipäällikkö puhu ojentaessaan kättään Eeville.
- Jarno on nuori ja tarkka näissä jahtiasioissa, huomauttaa Eero-setä.
- Ei taida olla paperia… ei ole asettakaan, Eevi sanoo punastuen.
- Tervetuloa kuitenkin. Sitä pitää pysyä sitten asemiesten taustalla etteivät ampujat erehdy, Jarno puhuu Eeville ja kohdistaa katseensa Eeroon. - Pidä sitten huolta holhokistas.
- Pidänhän minä.
Aseet ja luvat ovat tarkastetut ja miehet levittävät maastokartan Pick upin lavalle. Karttaan on merkitty tämän päivän kohde. Miesten kesken sovitaan passipaikat. Timpan suunpielessä kronisee piippu. Sen kitkerä savu sekoittuu aamupakkaseen ja pistää vieressä seisojan köhimään kurkkuaan.
- Ei sun sitä olis tarvinnu vettää.
- Lähdetään. Tavataan Kisukassa Tuffalantien haarassa, Jarno sanoo ja nousee autoon.
Auton ovet kolahtavat vastaukseksi. Kaasupolkimien painallus saa moottorit hörähtämään. Pakin veto päälle pistää vaihdelaatikon rääkäisemään.
- Toi pelottas saaliin jo penikulmain päähän, huomauttaa pihassa seisova Valtsu.
Pakoputket työntävät sinistä kaasua. Jahtisuulin edusta täyttyy kitkeryydestä joka vähitellen kiteytyy aamun kirpeyteen. Mädäntyneen kana-munan haju jää leijumaan lähtijöistä.
Kisukantie on kapea jana metsän ja rämeen välissä. Ensimmäinen mutka on aluskasvuston peittämän supan kohdalla. Se on Kankaalla ennen Tuffalantien risteystä. Autot on tarkoitus jättää Kisukantielle, mutta mukana on niitäkin jotka ajavat Tuffalantielle.
Poikittaistien risteyksestä hajaannutaan sovituille passipaikoille. Eero kävelee Eevi kanssa tietä pitkin.
- Menemme hirvitornille joka näkyi metsätielle rämeen laidasta, Eero opastaa.

Rämeen auettua näkyviin, Eero hyppää ojan yli ja kääntyy katsomaan peräänsä Eevin tuloa. Yhdessä he kahlaavat suopursujen varsistossa ja saapuvat hirvitornille housunpolvet härmäisinä. Eero kiipeää torniin kuin kärppä.
Eevi tarraa lujan otteen huurtuneesta puolapuusta. Vetää itseään ylös ja etsii jalalleen sijaa alimmalta pienalta.
Tumman puhuvat pilvet nousevat rämeen takaiselta taivalta ja horisonttiin ilmestyy syvä sinisyys. Eevi pääsee ylös ja laskee reppunsa tornin lavalle. Ilmavirran tuulettama aamutaivas värjäytyy aniliinin punaan, kun kuuluu ensimmäinen laukaus. Eeron aistit herkistyvät ja hän tähyää suolla seisovien puunraatojen väliin. Sivelee sormillaan hengityksestä pakkasen valkaisemaa partaansa. Auringon lämmössä aniliininpuna hajoaa vaihtuen haalistuneeseen oranssiin. Puut ja pensaat kostuvat ja syksyn lahoava lemu hipaisee nenän aisteja.
- Suo on omimmillaan, kun puiden lehdet ovat pudonneet ja ruoho on muuttunut beessin sävyihin, Eevin kuiskaus rikkoo puhumattomuuden.
- Otatko kahvia, Eero kysy holhokiltaan.
- Kyllä se lämmittäisi.
- Onko sinun kylmä.
- Ei vilu… vähän puistattaa.
- Jännität.
Eevi nyökkää. Ottaa mukin ja puristaa sitä tumppujen välissä. Sormissa lämpö tuntuu pistelevänä.
- Eikö sinun sormiasi palele, kun lataat aseen paljain käsin.
- Ei tässä sovi ajatella kylmää.
- Väitätkö ettei palele, kun unohtaa kylmän.
- En väitä… sanoin vaan.
Lukko napsahtaa. Eero nostaa verkkaisesti asetukin solisluutaan vasten. Kallistaa päänsä tukille ja painaa toisen silmänsä kiinni. Tähyää kiikarin läpi laukauksen suuntaan.
Katajan tuoksu tuo mieleen katajaan kastetun kotikaljan jonka maltaan pehmeä maku hivelee suuta ja katajan kirpeydestä jää jälkimaku. Hän laskee aseen käsien kannateltavaksi. Ottaa oikealla kädellä kiinni piipusta ja vasemman käden ote on tukissa. Oikea käsi painaa… piippu jää retkottamaan holtittomana.
- Koirat haukkuvat… ovat vielä etäällä.
- Rämeen toisella laidalla.
Eero nuuhkaisee suopursun imelää tuoksua.
- Eikös plikka sua vaivaa suopursujen haju.
Eevi ei vastaa. Hän kuuntelee rämeeltä kantautuvaa ääntä. Hirvitornin runko napsahtaa. - Koirien äänet lähestyvät. Eero valpastuu… herkistää kuuloaan. Painaa uudelleen aseen kiinni.
- Ajo ei ole kaukana.
Kiväärinpiipusta lähtenyt luoti räjähtää. Ääni leviää kumuna metsänreunaan.
- Osuiko, Eevi kysyy.
- Osui kohteeseen. Odotan armon laukausta.
Toisesta laukauksesta kuuluu lyhyt vaimea ääni.
- Oikeni, Eero sanoo ja tuijottaa kaukaisuuteen kuin näkisi tapahtuman edessään.
- Se oli Virtanen, kuuluu radiopuhelimesta.
- Jo alkoi päivä hyvin.
- Ollaan koolla kahdenkymmenen minuutin kuluttua Tuffalantien risteyksessä.
- Kuitattu, Eero vastaa.

Ensimmäiset paikalle ehtineet ovat sytyttäneet nuotion. Kuivat risut rätisevät ja kuusen oksat räiskivät tulitähtiä. Miehet kantavat reppujaan nuotion viereen. Kiireisimmät ovat pujottaneet makkaran pätkän tikunnokkaan ja kääntävät sitä tulessa. Nuotion kuumuus saa miesten posket hehkumaan.
- Onko vetreitä miehiä vetämään hirvi tielle. Virtanen pyysi apuun, jahtipäällikkö puhuu ja lisää: - Lähden itse mukaan.
- Missä se on, Eero kysyy.
- Noin parin kilometrin päässä suon laidassa.
- Minä en tuu, Eero sanoo.
- Ei kai nii kova kiire o ettei mukillista kaffeet ehdi juamaa.
- Ei kait se ennää karkuun lähe, Valtsu tuumii.
- Kyllä te kahvit ehditte juoda.
- Kai sen maha on jo aukastu.
- Yleensä Virtanen hoitaa sen homman, sanoo jahtipäällikkö. - Sitten mennään. Tulkaa kahvinjuojat perästä.
- Se on parin kilometrin päässä. On teillä poijat vetämistä, Eero puhuu.
Hänen katseensa on suuntautunut kuusikon reunassa olevasta aukosta suolle, jossa keskenkasvuisten puiden harmaat tröntit ovat pystyssä.
- Vielä on joku kuusen kränä vihreä.
Kuusi nuorta miestä lähtee tarpomaan suopursua kasvavan maastoon läpi rämeelle. Jokaisella avattu ase olalla.
- Odottavatko nuo miehet lisää saalista, kun ottivat aseet, Eevi utelee.
- Morsein täytyy olla aina mukana näissä hommissa.
- Pystyisinköhän minä tuohon, Eevi miettii jäädessään katsomaan miesten menoa.
- Tuuhan likka lämmittelemään tänne tulen ääreen, Timppa kehottaa.
Eevi kävelee varoen risukasojen ohi tulen lähelle. Kuusenoksista hän tekee itselleen istuttavan paikan, kaivaa repusta mukin, termarin ja makkaran-palan viereensä. Juotuaan kahvinsa hän etsii tikun jonka toisen pään veistää teräväksi ja pujottaa viiltelemänsä makkaran tikkuun. Katseellaan hän etsii paikan jossa ei tarvitse paimentaa makkaraa.
Hän seuraa pienten liekkien värinää sinisen hehkun muuttuessa keltaisesta punaiseen. Tuulen tuoma savu pistää yskimään.
- Tönäses likka vähä puita… saatas parempi makkararoihu, Timppa sanoo.
- Älä helkatis käännä sitä savvuu tänne. Varo kipinöit.
- On se Virtanen vaa kova jätkä, Eero aloittaa.
- Monesko kaato tämä kerta on, Eevi utelee.
- Lieneekö kahdessadas.
- Kato ko o koirat jokka aijaa.
- Nytki o kaksittai.
- He… he. Ei tuosta o mihkää… hää…ää.
- Virtane veinaa kasvattaa tuosta lapukastaki mallikoiran.
- Mitä siittäki tullee.
- Kova se on oksan tynkää hakemaa. Katos ko sill heittää… Jeppe huskii.
Jeppe näkee puunpalan lentävän ilmassa ja lähtee juoksemaan. Se loikkaa risukasan yli niin että vatsakarvat laahaavat kasan päälistä.
- Katos ei se osaa yhtään varoa.
- Varo ettei se revi mahaas, ku lähtee kapula perrää.
- Jeppe jätti linnuille pesävärkkiä.
- Se o viel nii nulikka… kahdeksa kuukaude.
- Virtane o hyvi opettanu ne koiras. Sen ei tarvi ku päi katto ni koira tottelee.
Eevi kuuntelee, mutta samalla hän odottaa ja pitää tiukasti katseensa rämeen suunnassa.
- Miehet tulee, Eevi sanoo.
Hän nousee nuotiolta ja kävelee tielle, seuraa miehiä jotka kiskovat ruskeaa pitkäkoipista saalistaan, sen pää poukkoilee velttona. Kieli on valunut suusta ja roikkuu vasemmalla puolella. Se hankaa maata.
Miesten iholla virtaa hiki ja verisuonet pullistuvat otsalla. Askeleet ovat raskaat ja hengitys huokuu väsymystä.
Miehet nousevat nuotiolta. He lähtevät auttamaan.
- Vitun hirvas painaa ku synti.
- Maistuu sitä paremalt.
Ähkien ja kiroten painava ruho saadaan yli ojan. Lakoon mennyt ruoho on tahmea verestä.
Kannettu saalis on hiljainen, vaikka se näyttää huokaavan. Mitä se huokaisi, kun maha on viilletty auki ja vatsakarvat ovat veren tahrimat, Eevi miettii. Hän tuijottaa eläintä, joka katsoo häntä suurilla elottomilla silmillään. Kurkkua tuntuu kuristavan. Nousee karvas maku suuhun… maha kurisee ja hän nielee… nielee…
- Tuus Mäkinen töihin.
Mäkiseksi kutsuttu mies käärii hihansa. Paljastuu karvaiset käsivarret paksujen sormien jatkeeksi. Suolistaja työntää kätensä avattuun mahaan; suolten, vatsapussin, maksan, keuhkojen ja sydämen taakse. Yhdellä kahmaisulla hän pudottaa kaikki maahan. Katkaisee henkitorven ja viiltää kielen poikki. Sydän ja sarvet kuuluvat kaatajalle.
Se on vanha perinne.
Virtanen antaa sydämen koiralleen ajopalkkaa. Näin hätistelty koira pääse saaliin jaolle. Suolistaja kerää ruohotukon, pyyhkii kätensä ja tyhjän onkalon hirvestä.
Eevi ei voi enää katsoa. Nuotiolla makkara on enää palanut korppu eikä se maistuisikaan.
- Makkarat pois nuotiosta, kun kypsennetään parempaa syötävää, kuuluu käheä miehen ääni tieltä.
Kapea selkäfile on irrotettu. Kaapo ripottelee kokin tapaan suolaa ja pippuria lihalle, käärii fileestä fooliopaketin, tekee kolon nuotioon johon asettaa paketin kypsymään.
Fileen kypsyessä jahtipäällikkö tekee omia laskelmiaan saaliiksi jääneestä hirvestä. Hän avaa kuolleen eläimen suun tarkistaakseen hampaat, laskee ja mittaa onko kyseessä täysikäinen hirvi vai hieho, uros vai naaras.
- Maistakkos plikka filettä, setä kysyy Eeviltä.
- Maistan toki jos minulle riittää.
- Pitää sen tarkkailijanki makupala saada, Valtsu sanoo.
- Virtaselle eka pala.
Virtasen pitää kertoa kaadon tapahtuma. Miehet kääntävät odottavat katseensa Virtaseen joka myhäilee tyytyväisenä.
- Inhan kanssa lähdimme tuosta kuusikon läpi, Virtanen aloittaa. - Tulimme aukeemmalle alueelle. Itäiseltä taivaalta väistyi tummavaippa ja syvä sininen lipui horisontista. Pakkanen kiristyi. Sininen hämärä leijui rämeellä. Inha nuuski mättäitä, ruiskasi muutaman puun tyveen... Sitten se saa vainun. Juostaan koiran kanssa perätysten. Jalkani lipsahtaa muutaman kerran hetteikköön, kun koetan pysyä Inhan vauhdissa. Oikealla puolella on suo ja vasemmalla puolella vilahtaa männyt ja kuuset. Inha alkaa murista ja näyttää hampaitaan. Hirvi ilmestyy rämeelle. Ja toinen. Mielestäni saan tähtäimeen… laukaisen ja luoti viheltää… ohi. Inha piirittää toista hirveä. Se haukkuu niin saamaristi ja käy hirven jalkoihin. Oli vähältä ettei se potkassut Inhaa. Se olisi ollut koiran loppu. Hirvi saa päähänsä lähteä minua kohti. Se möyryää, kuopi paikallaan niin että turpeet lentää ja lähti kuin ladattu ohjus juoksemaan minua kohden. Seison ase tanassa. - Tästä et saa epäonnistua tai se on loppusi, sanon itselleni. Aseeni on ladattu. Eläin on kohdalla. Vedän liipasimesta, luoti lentää ja peijjakkaan elukka kääntää yhtäkkiä suuntaa. Luoti osuu kaulaan. Se putoo polvistuen eteeni ja kellahtaa mättäälle. Alkaa potkiminen ja riuhtominen, kun se koettaa nousta ylös. Heittelee päätään puolelta toiselle ja välillä nyökyttää. Ammun toisen kerra, kun se vähän rauhottu.

Nuotionringissä istujat kuuntelevat. Iäkkääntyneille miehille muistuu mieleen nuoruuden ajat. Filepalan jakajalta jää työ kesken.
- Ain Virtane ossaa kaataa maukkaa hirve.
- Syökääs pojat että päästään tekemään loppu urkka.
- Meinaak sää et me lopetettaa tähä.
- Ehditään saada ruho suulille ennen liikaa hämärtymistä. Se pitäis vielä nylkeä.
Nuotio sammutetaan ja hirven ruho vedetään maasturin lavalle. Siniharmaa utu leviää Rämeelle.