Matkakertomus: Että joku olisi jonakin päivänä hänelle hyvä

Sisko Lännenmäki

Oli sovittu, että nyt ei oteta liftareita. Kun mies aurinkoisena aamuna kuitenkin seisoi tien varrella, Jouko pysäytti auton ja totesi siinä aviomiehen auktoriteetilla, että tuon me varmaan voimme ottaa. Minustakin hän näytti mielenkiintoiselta ja ajaminen turrutti.

Yö Grenoblessa oli sujunut miellyttävissä tunnelmissa. Vahingossa löytynyt pysäköintipaikka oli sattunut ihan keskelle kaupunkia, känsäisten hevoskastanjoitten alle. Voimme pimeydestä käsin ihailla pikkuperheen elämää suoraan olohuoneesta. He olivat siinä kuin televisioruudussa. Melkein kirkaisin kun näin noin vuoden ikäisen lapsen kiipeävän tuolilta pöydälle haarukka pienessä kädessään. Nuori äiti siinä vain venytteli rintsikoitaan. Verhoja ei ollut lainkaan.

Joukon noutamat ihanat pikku leivokset oli kääritty ruusukuvioiseen paperiin ja paketti solmittu vihreällä rusetilla. Jos en rakastasi pikku leivoksia, tuollaisen paketin olisi voinut jättää hetkeksi kynttilällä valaistua pöytää somistamaan.

Kaikki tämä muistelu mielessäni ehdin tarkastella miestä muutaman sekunnin ajan. Hän vaikutti puhtaalta, puhui nopeasti venäjää, luulisin, seisoi siinä katse maahan luotuna: siististi rajattu niska, leveät hartiat, harmaa fleece-takki ja ehjät kengät. Minun mielestäni mies tahtoi kyydin lyhyeksi matkaksi, mutta Joukon ymmärryksen mukaan matka olisi aika pitkä. Tämä selvisi minulle vasta kun mies jo istui etupenkillä leikkipyssyni vieressä. Musta muovinen 007 oli ollut koko matkan oven pikku taskussa, tuossa taskussa, jonka vuoksi auto melkein oli ostettu. Ainakin riidellessämme näin oli.On kauhean tärkeä, että oveen ja etumukseen voi sijoitella juomapulloja ja muuta pikkutavaraa, passit, papereita, koiran tarvikkeita , talouspaperia ja tuo pyssy, jonka korvikkeena olin pari vuotta sitten Virossa joutunut käyttämään kännykkää. Silloin se vielä toimi hyvin polkupyörävarkautta yrittäviin. Ihminen haluaa kuitenkin tulla aina hiukkasen paremmaksi.

Mies tuijotti suoraan tiehen. Ohitimme Prahan. Muistelin toista aikaa toisessa elämässä, kun olin ajanut Praha-Pratislava-tietä ja yöpynyt hautamaalla sateessa.
Hän istui kädet sylissä, eikä ymmärtänyt mitä tarkoittaa ok tai momento. Aloimme käsittää, että hän oli matkalla Kaunasiin, yli tuhannen kilometrin päähän. Kauas. Hänellä ei ollut matkatavaroita, ainoastaan muovipussi, jonka pohjalla oli jotakin. Myöhemmin selvisi, että toinen muovipussi ja siellä nyrkinkokoinen kivi.
Miehellä ei siis ollut edes vesipulloa ja ensimmäisellä pysähdyspaikkalla tarjosin hänelle omenia. Hän otti kaksi, seisoi levähdyspaikalla ja tuijotti kaukaisuuteen. Näytin hänelle karttaa ja matkareittiämme Espanjasta Ranskaan, eksymistämme Italiaan ja edelleen. Pieni musta villakoiramme yritti tehdä tuttavuutta, mutta lähes ainoana ihmisenä maailmassa mies oli täysin piittaamaton juuri trimmatusta koirasta, söi vain omenaa, pureskeli lopulta kannan ja pudotti sen varovasti suustaan. Hän nousi ensimmäisenä autoon.

Päättelimme, että mies tulee Saksasta, mutta on Liettuan venäläinen.Saatoimme olla väärässäkin. Olen aina uskonut, että kontakti syntyy, jos panee riittävästi ystävällisyyttä ja kunnioitusta peliin. Nostin koiran hänen syliinsä. Koira yritti nuolaista ja käpertyi hänen suurien käsiensä alle, mutta mies ei hipaissutkaan, ei hymyillyt, istui vain ja tuijotti tietä. Sanoin Joukolle, että mies on kolmekymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, horoskooppimerkki on kauris. Lisäsin, että ruokaa se on lapsena saanut kun on kehittynyt noin hyvä luusto.

Kolmen tunnin päästä tarjosin hänelle pari tukevaa juustosämpylää ja vettä. Ruokailimme yhdessä ja ymmärsin, että alkaa tulla ilta ja tie on yhä huonompi. Varsovaan oli 500 kilometriä, lämpötila laskisi alle nollan. Miten voisimme jättää miehen yksinään ilman tavaroita tielle? Se ei olisi meidän tapaistamme, mutta emme voisi ottaa häntä autoonkaan. Ei olisi tilaa ja sitten kaikki tuo epämääräisyys ja uhka. Poika jo lähetti viestiä, että miehestä pitää päästä. Mitä jos hänessä on jokin lähetin ja meitä on vastaanottamassa jossakin isokin seurue? Ajatus lähti hetkeksi kiitämään, mutta sitten katsoin miestä. Joukokin sanoi ei kai. Koira ei lähtenyt miehen sylistä ja aloimme tehdä strategiaa. Miten päästä miehestä, jota olimme analysoineet monta tuntia. Hän oli kaikella tavalla ihmeellinen. Hän ei tarvinnut vessaa eikä matkatavaroita, ei ilmeisestikään rahaa, ei suunnitelmaa, ei varmuutta, ei ystävällisyyttä. Vain hiukan ruokaa ja vettä. Kun pyysin pikku koiraa luokseni, koira murahti ja tahtoi jäädä miehen syliin. Silloin hymyn aavistus, vain pikku väre, enemmän arvaus kuin liike viivähti jyrkkälinjaisissa kasvoissa, jotka vaikuttivat kiveltä. Minun oli pakko ajatella, että paljon hylkäystä ja tuskaa kätkeytyi tuollaiseen komeaan kallioon.

Saimme vapaasti pohdiskella miehen arvoitusta, otimme sen oikeuden tai velvollisuuden.Toki ymmärsimme, että mies ymmärtää, kenestä puhutaan, ymmärtää äänenpainoista ja väreistä.
Hän ei vaikuttanut opiskelijalta, eikä työläiseltä. Kädet olivat siistit, huolitellut suorastaan. Profilointimme ei saanut vahvistusta mistään, tuskin lähti edes alkuun, mutta siitä olimme varmoja, ettei mies huumekuriirikaan ollut. Olisi kannattanut antaa jokin ele, jos olisi tarkoitus onnistua, päästä eteenpäin, mutta kaikki oli miehelle aivan sama. Yhdentekevää. Kyytiin hän kuitenkin oli tahtonut, autoon noussut ja paikallaan pysynyt.Toisaalta hänelle oli näyttänyt olevan ihan yhdentekevää, vaikka kyyti loppuisi heti. Pysähdyspaikoilla hän oli lähtemässä tielle, mutta ilmaisimme, että matka jatkuu vielä meilläkin.

Lopulta teimme suunnitelman ja minä piirsin kuvan. Paperiarkilla oli sänky, 40 km ja Kope. Jouko meni ostamaan kaikille pari isoa hampurilaista ja juomaa. Ruokailisimme, selvittäisimme, että jäämme yöksi Kopeen ja mies jää autosta.

Istuimme hiljaa autossa. Vain koiran hengitys kuului. Mies otti sämpylät ja söi hitaasti, nälkää ei havainnut, mutta muruakaan ei jäänyt. Hän nuolaisi sormiaan ja joi oluen hitaasti, kui viivytellen. Oli jo melko hämärää kun pysähdyimme huoltoasemalle Kopessa.

Mies nyökkäsi ja kiipesi huoltoasemalla ulos autosta. Annoin muovipussin, mies kiitti ja näin vihan nopean läikahdyksen hänen silmissään. Hän käveli takaisin tielle ja nosti rivakasti kätensä liftausasentoon. Monenlaisia tunteita risteili siinä ja kysymys, kuinka saatamme nyt ajaa hänen ohitseen, jättää hänet yötä vasten sata kilometriä ennen Warsovaa. Oli jo aika kylmä, edellisenäkin yönä kuura maassa. Mitä, jos minulle tapahtuisi samaa? Mihin menisin? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi vähissä vaatteissa? Olinko ihminen? Mitä, jos hän olisi alkanut pyytää, että olisi saanut jäädä? Rohkeutta enempään meillä ei kuitenkaan ollut.
Hetken päästä Jouko käynnisti auton. Päätin etten katso kun ajamme hänen ohitseen, mutta katsoin. Hän ei ollut enää tiellä.
Mies palaa mieleeni usein ja keskustelemme hänestä. En saanut saanut häneen kontaktia lainkaan. Vai sainko?
Usein huomaan toivovani, että jonakin päivänä joku olisi hänelle hyvä.