Lyhytproosa Ei erityisen yllättävää

Reetta Isoviita


Olipa kerran miehenraato. Se oli tullut pohjoisesta, niin päätteli ruumiin löytäjä kalman selkärepusta. Se oli poronnahkaa. Toisin kuin saattaisi kuvitella, ruumis ei ollut tullessaan elävä mies. Päinvastoin, se oli ollut perin kuollut. Sydänkohtaukseen.
Harmillista, sillä se ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, missä nyt makasi - Tahvanaisen pellolla. Ja kuten yleisesti tiedettiin, Tahvanaisen pelto oli hemmetin kaunis paikka keltaisine tähkäpäineen ja sinisine taivaineen. Kuollut mies olisi pitänyt siitä.

Miehenraadon nimi oli Lieto. Eläessään Lieto oli toiminut maisemamaalarina.
Kuten ruumiin heikosta kunnosta oli pääteltävissä, ammatti ei ollut lyönyt leiville. Lapaluut pingottivat auringon paahtamaa nahkaa. Kantapäät olivat kuin pari rumia palttoonnappeja. Pääkallo kiilsi kaljuna.
Se oli takaapäin paljon mukavamman näköinen kuin edestä. Näin totesi isäntä Tahvanainen kääntäessään ruumiin selälleen.
Naamaa Liedolla ei enää ollut. Niin käy kun yrittää päteä. Sitä saattaa pudota korkealta, kun maalaa maisemaa helikopterikyydissä ilman turvavöitä. Ja saattaapa käydä niinkin, että alapuolelta lentää samalla joku Finnairin harjoittelija, jonka matkassa voi epäonninen taiteilija roikkua useammankin kunnanrajan yli - kunnes putoaa jonkun mukavan viljelijän pellolle.

Onneksi eivät sentään pensselit katkenneet. Liedon perikunta löysi ne myöhemmin maalariparan repusta. Niistä riitti perikunnalle riidanaihetta moneksi vuodeksi. Eikä kukaan hankkinut vainajalle kiveä.