Lumilyhty voittonumerot: "051652 end_of_the_skype_highlighting:
Matkalahjakortti"
26.12.10
15.5.07
Tervetuloa!
Mukavia lukuhetkiä niin novellin kuin muittenkin juttujen parissa. Mukana ovat Leila Grönroos, Kaisu Hulkko, Reetta Isoviita, Johanna Keltto, Hannele Laaksonen, Aira Laihinen, Sisko Lännenmäki, Onerva Lääperi, Pekka Mustonen, Jouko Räty, Tarja Tiilimäki ja Ritva Vastamäki.
Matkakertomus: Että joku olisi jonakin päivänä hänelle hyvä
Sisko Lännenmäki
Oli sovittu, että nyt ei oteta liftareita. Kun mies aurinkoisena aamuna kuitenkin seisoi tien varrella, Jouko pysäytti auton ja totesi siinä aviomiehen auktoriteetilla, että tuon me varmaan voimme ottaa. Minustakin hän näytti mielenkiintoiselta ja ajaminen turrutti.
Yö Grenoblessa oli sujunut miellyttävissä tunnelmissa. Vahingossa löytynyt pysäköintipaikka oli sattunut ihan keskelle kaupunkia, känsäisten hevoskastanjoitten alle. Voimme pimeydestä käsin ihailla pikkuperheen elämää suoraan olohuoneesta. He olivat siinä kuin televisioruudussa. Melkein kirkaisin kun näin noin vuoden ikäisen lapsen kiipeävän tuolilta pöydälle haarukka pienessä kädessään. Nuori äiti siinä vain venytteli rintsikoitaan. Verhoja ei ollut lainkaan.
Joukon noutamat ihanat pikku leivokset oli kääritty ruusukuvioiseen paperiin ja paketti solmittu vihreällä rusetilla. Jos en rakastasi pikku leivoksia, tuollaisen paketin olisi voinut jättää hetkeksi kynttilällä valaistua pöytää somistamaan.
Kaikki tämä muistelu mielessäni ehdin tarkastella miestä muutaman sekunnin ajan. Hän vaikutti puhtaalta, puhui nopeasti venäjää, luulisin, seisoi siinä katse maahan luotuna: siististi rajattu niska, leveät hartiat, harmaa fleece-takki ja ehjät kengät. Minun mielestäni mies tahtoi kyydin lyhyeksi matkaksi, mutta Joukon ymmärryksen mukaan matka olisi aika pitkä. Tämä selvisi minulle vasta kun mies jo istui etupenkillä leikkipyssyni vieressä. Musta muovinen 007 oli ollut koko matkan oven pikku taskussa, tuossa taskussa, jonka vuoksi auto melkein oli ostettu. Ainakin riidellessämme näin oli.On kauhean tärkeä, että oveen ja etumukseen voi sijoitella juomapulloja ja muuta pikkutavaraa, passit, papereita, koiran tarvikkeita , talouspaperia ja tuo pyssy, jonka korvikkeena olin pari vuotta sitten Virossa joutunut käyttämään kännykkää. Silloin se vielä toimi hyvin polkupyörävarkautta yrittäviin. Ihminen haluaa kuitenkin tulla aina hiukkasen paremmaksi.
Mies tuijotti suoraan tiehen. Ohitimme Prahan. Muistelin toista aikaa toisessa elämässä, kun olin ajanut Praha-Pratislava-tietä ja yöpynyt hautamaalla sateessa.
Hän istui kädet sylissä, eikä ymmärtänyt mitä tarkoittaa ok tai momento. Aloimme käsittää, että hän oli matkalla Kaunasiin, yli tuhannen kilometrin päähän. Kauas. Hänellä ei ollut matkatavaroita, ainoastaan muovipussi, jonka pohjalla oli jotakin. Myöhemmin selvisi, että toinen muovipussi ja siellä nyrkinkokoinen kivi.
Miehellä ei siis ollut edes vesipulloa ja ensimmäisellä pysähdyspaikkalla tarjosin hänelle omenia. Hän otti kaksi, seisoi levähdyspaikalla ja tuijotti kaukaisuuteen. Näytin hänelle karttaa ja matkareittiämme Espanjasta Ranskaan, eksymistämme Italiaan ja edelleen. Pieni musta villakoiramme yritti tehdä tuttavuutta, mutta lähes ainoana ihmisenä maailmassa mies oli täysin piittaamaton juuri trimmatusta koirasta, söi vain omenaa, pureskeli lopulta kannan ja pudotti sen varovasti suustaan. Hän nousi ensimmäisenä autoon.
Päättelimme, että mies tulee Saksasta, mutta on Liettuan venäläinen.Saatoimme olla väärässäkin. Olen aina uskonut, että kontakti syntyy, jos panee riittävästi ystävällisyyttä ja kunnioitusta peliin. Nostin koiran hänen syliinsä. Koira yritti nuolaista ja käpertyi hänen suurien käsiensä alle, mutta mies ei hipaissutkaan, ei hymyillyt, istui vain ja tuijotti tietä. Sanoin Joukolle, että mies on kolmekymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, horoskooppimerkki on kauris. Lisäsin, että ruokaa se on lapsena saanut kun on kehittynyt noin hyvä luusto.
Kolmen tunnin päästä tarjosin hänelle pari tukevaa juustosämpylää ja vettä. Ruokailimme yhdessä ja ymmärsin, että alkaa tulla ilta ja tie on yhä huonompi. Varsovaan oli 500 kilometriä, lämpötila laskisi alle nollan. Miten voisimme jättää miehen yksinään ilman tavaroita tielle? Se ei olisi meidän tapaistamme, mutta emme voisi ottaa häntä autoonkaan. Ei olisi tilaa ja sitten kaikki tuo epämääräisyys ja uhka. Poika jo lähetti viestiä, että miehestä pitää päästä. Mitä jos hänessä on jokin lähetin ja meitä on vastaanottamassa jossakin isokin seurue? Ajatus lähti hetkeksi kiitämään, mutta sitten katsoin miestä. Joukokin sanoi ei kai. Koira ei lähtenyt miehen sylistä ja aloimme tehdä strategiaa. Miten päästä miehestä, jota olimme analysoineet monta tuntia. Hän oli kaikella tavalla ihmeellinen. Hän ei tarvinnut vessaa eikä matkatavaroita, ei ilmeisestikään rahaa, ei suunnitelmaa, ei varmuutta, ei ystävällisyyttä. Vain hiukan ruokaa ja vettä. Kun pyysin pikku koiraa luokseni, koira murahti ja tahtoi jäädä miehen syliin. Silloin hymyn aavistus, vain pikku väre, enemmän arvaus kuin liike viivähti jyrkkälinjaisissa kasvoissa, jotka vaikuttivat kiveltä. Minun oli pakko ajatella, että paljon hylkäystä ja tuskaa kätkeytyi tuollaiseen komeaan kallioon.
Saimme vapaasti pohdiskella miehen arvoitusta, otimme sen oikeuden tai velvollisuuden.Toki ymmärsimme, että mies ymmärtää, kenestä puhutaan, ymmärtää äänenpainoista ja väreistä.
Hän ei vaikuttanut opiskelijalta, eikä työläiseltä. Kädet olivat siistit, huolitellut suorastaan. Profilointimme ei saanut vahvistusta mistään, tuskin lähti edes alkuun, mutta siitä olimme varmoja, ettei mies huumekuriirikaan ollut. Olisi kannattanut antaa jokin ele, jos olisi tarkoitus onnistua, päästä eteenpäin, mutta kaikki oli miehelle aivan sama. Yhdentekevää. Kyytiin hän kuitenkin oli tahtonut, autoon noussut ja paikallaan pysynyt.Toisaalta hänelle oli näyttänyt olevan ihan yhdentekevää, vaikka kyyti loppuisi heti. Pysähdyspaikoilla hän oli lähtemässä tielle, mutta ilmaisimme, että matka jatkuu vielä meilläkin.
Lopulta teimme suunnitelman ja minä piirsin kuvan. Paperiarkilla oli sänky, 40 km ja Kope. Jouko meni ostamaan kaikille pari isoa hampurilaista ja juomaa. Ruokailisimme, selvittäisimme, että jäämme yöksi Kopeen ja mies jää autosta.
Istuimme hiljaa autossa. Vain koiran hengitys kuului. Mies otti sämpylät ja söi hitaasti, nälkää ei havainnut, mutta muruakaan ei jäänyt. Hän nuolaisi sormiaan ja joi oluen hitaasti, kui viivytellen. Oli jo melko hämärää kun pysähdyimme huoltoasemalle Kopessa.
Mies nyökkäsi ja kiipesi huoltoasemalla ulos autosta. Annoin muovipussin, mies kiitti ja näin vihan nopean läikahdyksen hänen silmissään. Hän käveli takaisin tielle ja nosti rivakasti kätensä liftausasentoon. Monenlaisia tunteita risteili siinä ja kysymys, kuinka saatamme nyt ajaa hänen ohitseen, jättää hänet yötä vasten sata kilometriä ennen Warsovaa. Oli jo aika kylmä, edellisenäkin yönä kuura maassa. Mitä, jos minulle tapahtuisi samaa? Mihin menisin? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi vähissä vaatteissa? Olinko ihminen? Mitä, jos hän olisi alkanut pyytää, että olisi saanut jäädä? Rohkeutta enempään meillä ei kuitenkaan ollut.
Hetken päästä Jouko käynnisti auton. Päätin etten katso kun ajamme hänen ohitseen, mutta katsoin. Hän ei ollut enää tiellä.
Mies palaa mieleeni usein ja keskustelemme hänestä. En saanut saanut häneen kontaktia lainkaan. Vai sainko?
Usein huomaan toivovani, että jonakin päivänä joku olisi hänelle hyvä.
Oli sovittu, että nyt ei oteta liftareita. Kun mies aurinkoisena aamuna kuitenkin seisoi tien varrella, Jouko pysäytti auton ja totesi siinä aviomiehen auktoriteetilla, että tuon me varmaan voimme ottaa. Minustakin hän näytti mielenkiintoiselta ja ajaminen turrutti.
Yö Grenoblessa oli sujunut miellyttävissä tunnelmissa. Vahingossa löytynyt pysäköintipaikka oli sattunut ihan keskelle kaupunkia, känsäisten hevoskastanjoitten alle. Voimme pimeydestä käsin ihailla pikkuperheen elämää suoraan olohuoneesta. He olivat siinä kuin televisioruudussa. Melkein kirkaisin kun näin noin vuoden ikäisen lapsen kiipeävän tuolilta pöydälle haarukka pienessä kädessään. Nuori äiti siinä vain venytteli rintsikoitaan. Verhoja ei ollut lainkaan.
Joukon noutamat ihanat pikku leivokset oli kääritty ruusukuvioiseen paperiin ja paketti solmittu vihreällä rusetilla. Jos en rakastasi pikku leivoksia, tuollaisen paketin olisi voinut jättää hetkeksi kynttilällä valaistua pöytää somistamaan.
Kaikki tämä muistelu mielessäni ehdin tarkastella miestä muutaman sekunnin ajan. Hän vaikutti puhtaalta, puhui nopeasti venäjää, luulisin, seisoi siinä katse maahan luotuna: siististi rajattu niska, leveät hartiat, harmaa fleece-takki ja ehjät kengät. Minun mielestäni mies tahtoi kyydin lyhyeksi matkaksi, mutta Joukon ymmärryksen mukaan matka olisi aika pitkä. Tämä selvisi minulle vasta kun mies jo istui etupenkillä leikkipyssyni vieressä. Musta muovinen 007 oli ollut koko matkan oven pikku taskussa, tuossa taskussa, jonka vuoksi auto melkein oli ostettu. Ainakin riidellessämme näin oli.On kauhean tärkeä, että oveen ja etumukseen voi sijoitella juomapulloja ja muuta pikkutavaraa, passit, papereita, koiran tarvikkeita , talouspaperia ja tuo pyssy, jonka korvikkeena olin pari vuotta sitten Virossa joutunut käyttämään kännykkää. Silloin se vielä toimi hyvin polkupyörävarkautta yrittäviin. Ihminen haluaa kuitenkin tulla aina hiukkasen paremmaksi.
Mies tuijotti suoraan tiehen. Ohitimme Prahan. Muistelin toista aikaa toisessa elämässä, kun olin ajanut Praha-Pratislava-tietä ja yöpynyt hautamaalla sateessa.
Hän istui kädet sylissä, eikä ymmärtänyt mitä tarkoittaa ok tai momento. Aloimme käsittää, että hän oli matkalla Kaunasiin, yli tuhannen kilometrin päähän. Kauas. Hänellä ei ollut matkatavaroita, ainoastaan muovipussi, jonka pohjalla oli jotakin. Myöhemmin selvisi, että toinen muovipussi ja siellä nyrkinkokoinen kivi.
Miehellä ei siis ollut edes vesipulloa ja ensimmäisellä pysähdyspaikkalla tarjosin hänelle omenia. Hän otti kaksi, seisoi levähdyspaikalla ja tuijotti kaukaisuuteen. Näytin hänelle karttaa ja matkareittiämme Espanjasta Ranskaan, eksymistämme Italiaan ja edelleen. Pieni musta villakoiramme yritti tehdä tuttavuutta, mutta lähes ainoana ihmisenä maailmassa mies oli täysin piittaamaton juuri trimmatusta koirasta, söi vain omenaa, pureskeli lopulta kannan ja pudotti sen varovasti suustaan. Hän nousi ensimmäisenä autoon.
Päättelimme, että mies tulee Saksasta, mutta on Liettuan venäläinen.Saatoimme olla väärässäkin. Olen aina uskonut, että kontakti syntyy, jos panee riittävästi ystävällisyyttä ja kunnioitusta peliin. Nostin koiran hänen syliinsä. Koira yritti nuolaista ja käpertyi hänen suurien käsiensä alle, mutta mies ei hipaissutkaan, ei hymyillyt, istui vain ja tuijotti tietä. Sanoin Joukolle, että mies on kolmekymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, horoskooppimerkki on kauris. Lisäsin, että ruokaa se on lapsena saanut kun on kehittynyt noin hyvä luusto.
Kolmen tunnin päästä tarjosin hänelle pari tukevaa juustosämpylää ja vettä. Ruokailimme yhdessä ja ymmärsin, että alkaa tulla ilta ja tie on yhä huonompi. Varsovaan oli 500 kilometriä, lämpötila laskisi alle nollan. Miten voisimme jättää miehen yksinään ilman tavaroita tielle? Se ei olisi meidän tapaistamme, mutta emme voisi ottaa häntä autoonkaan. Ei olisi tilaa ja sitten kaikki tuo epämääräisyys ja uhka. Poika jo lähetti viestiä, että miehestä pitää päästä. Mitä jos hänessä on jokin lähetin ja meitä on vastaanottamassa jossakin isokin seurue? Ajatus lähti hetkeksi kiitämään, mutta sitten katsoin miestä. Joukokin sanoi ei kai. Koira ei lähtenyt miehen sylistä ja aloimme tehdä strategiaa. Miten päästä miehestä, jota olimme analysoineet monta tuntia. Hän oli kaikella tavalla ihmeellinen. Hän ei tarvinnut vessaa eikä matkatavaroita, ei ilmeisestikään rahaa, ei suunnitelmaa, ei varmuutta, ei ystävällisyyttä. Vain hiukan ruokaa ja vettä. Kun pyysin pikku koiraa luokseni, koira murahti ja tahtoi jäädä miehen syliin. Silloin hymyn aavistus, vain pikku väre, enemmän arvaus kuin liike viivähti jyrkkälinjaisissa kasvoissa, jotka vaikuttivat kiveltä. Minun oli pakko ajatella, että paljon hylkäystä ja tuskaa kätkeytyi tuollaiseen komeaan kallioon.
Saimme vapaasti pohdiskella miehen arvoitusta, otimme sen oikeuden tai velvollisuuden.Toki ymmärsimme, että mies ymmärtää, kenestä puhutaan, ymmärtää äänenpainoista ja väreistä.
Hän ei vaikuttanut opiskelijalta, eikä työläiseltä. Kädet olivat siistit, huolitellut suorastaan. Profilointimme ei saanut vahvistusta mistään, tuskin lähti edes alkuun, mutta siitä olimme varmoja, ettei mies huumekuriirikaan ollut. Olisi kannattanut antaa jokin ele, jos olisi tarkoitus onnistua, päästä eteenpäin, mutta kaikki oli miehelle aivan sama. Yhdentekevää. Kyytiin hän kuitenkin oli tahtonut, autoon noussut ja paikallaan pysynyt.Toisaalta hänelle oli näyttänyt olevan ihan yhdentekevää, vaikka kyyti loppuisi heti. Pysähdyspaikoilla hän oli lähtemässä tielle, mutta ilmaisimme, että matka jatkuu vielä meilläkin.
Lopulta teimme suunnitelman ja minä piirsin kuvan. Paperiarkilla oli sänky, 40 km ja Kope. Jouko meni ostamaan kaikille pari isoa hampurilaista ja juomaa. Ruokailisimme, selvittäisimme, että jäämme yöksi Kopeen ja mies jää autosta.
Istuimme hiljaa autossa. Vain koiran hengitys kuului. Mies otti sämpylät ja söi hitaasti, nälkää ei havainnut, mutta muruakaan ei jäänyt. Hän nuolaisi sormiaan ja joi oluen hitaasti, kui viivytellen. Oli jo melko hämärää kun pysähdyimme huoltoasemalle Kopessa.
Mies nyökkäsi ja kiipesi huoltoasemalla ulos autosta. Annoin muovipussin, mies kiitti ja näin vihan nopean läikahdyksen hänen silmissään. Hän käveli takaisin tielle ja nosti rivakasti kätensä liftausasentoon. Monenlaisia tunteita risteili siinä ja kysymys, kuinka saatamme nyt ajaa hänen ohitseen, jättää hänet yötä vasten sata kilometriä ennen Warsovaa. Oli jo aika kylmä, edellisenäkin yönä kuura maassa. Mitä, jos minulle tapahtuisi samaa? Mihin menisin? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi vähissä vaatteissa? Olinko ihminen? Mitä, jos hän olisi alkanut pyytää, että olisi saanut jäädä? Rohkeutta enempään meillä ei kuitenkaan ollut.
Hetken päästä Jouko käynnisti auton. Päätin etten katso kun ajamme hänen ohitseen, mutta katsoin. Hän ei ollut enää tiellä.
Mies palaa mieleeni usein ja keskustelemme hänestä. En saanut saanut häneen kontaktia lainkaan. Vai sainko?
Usein huomaan toivovani, että jonakin päivänä joku olisi hänelle hyvä.
Artikkeli Ristijärven veisuuvestivaaleilta
Johanna Sointula: Veisuuvestivaalit Ristijärvellä - Hiljaisuudessa ihmisiä ja musiikkia
Mikä on alku?
Luulin, että olen reunalla, alussa kun seison Porin Kallossa kallioisella meren töyräällä ja annan ulapan nielaista olon. Sitten kävin Kainuussa. Matka sinne vei aikaa ja rassasi hermoja. Tietä piisasi ja puita.
On kiehtovaa pohtia, mikä on alku? Kirjoitetaan, että alussa Jumala loi taivaan ja maan, tai että Kaikkivaltias on kaiken alku. Mahtoiko alku olla hiljaisuus? Jos näin, niin silloin maailmankaikkeuden alku on Kainuussa. Niin hiljaista siellä on. Ystävällisten ihmisten sisällä tuntuisi pitävän majaansa tolkku tyyneys. Sanattomuutta se ei ole, ei toki. Kainuulaisella rauhallisuudella on oma syke.
Autiossa ja pimeässäkin on rytmi ja ääni. Jos musiikki on harmonian ja merkityksen etsintää, on alku musiikkia. Ihmisessä itsessään ovat kaikki sävelet, soinnut ja melodiat. Ihmisen hiljaisuus kuulee ja tuntee musiikin missä vain maailman kolkassa.
Sakari Kukko soitti tien auki
Kuuntelin Ristijärven Veisuufestivaaleilla voimallista virren veisuuta, tapasin ihmisiä ja ihmettelin. Sakari Kukon, kainuulaissyntyisen maailmankansalaisen musiikki pysäytti. Laajasti tunnetuksi hän tuli 70-luvulla syntyneen Piirpauke- yhtyeen voimahahmona.
Perjantain yhteislaulutilaisuudessa esiintyivät Jukka Kuoppamäki, Sakari Kukko ja Kvartetti. Lauantain konsertissa vuorossa olivat Kukon lisäksi Samuel Mikkonen, Ulf Krokfors, Ismaila Sane ja Wimme Saari.
Veisuuvestivaalien ”isän” Ristijärven kunnanjohtajan Reijo Fredrikssonin ideana on ollut ymmärtää veisuu laajasti. Tapahtuman taiteellinen johtaja Sakari Kukko on omalta osaltaan tuonut mukaan ekumeenisuutta. Niinpä tällä kertaa yhteistä säveltä konsertissa etsivät saamelainen Wimme Saari ja senegalilainen Ismaila Sane.
Kukko haluaa rakentaa siltoja ihmisten, kulttuurien ja musiikin välille. ”Ihmiset kokoavat muureja ja valmistavat pommeja. Uskonnoilla on kuitenkin yhteinen nimittäjä, niiden perussanoma on samankaltainen.”
Kukolle musiikki on tunteiden ja ajatusten filosofiaa, yksinkertaisesti elämä. Esiintymisissä oleellisena osana on improvisointi. Se edellyttää muusikolta herkkää mieltä heittäytyä hetkeen, kuunnella muita, myös yleisöä ja antaa impulsseja toisille, rohkaista ja kuljettaa omalta osaltaan milloin missäkin roolissa musiikillista ”tarinaa” eteenpäin.
Eri soittimien ja soittajien luoma kokonaisuus oli verraton kokemus oikullisen luonnon keskellä. Musiikki valloitti, riisui ja avasi näköaloja uusiin sfääreihin. Kukon saksofoni ja huilu kuulostelivat kannatellen melodiaa. Kysyen ja haastaen soitto otti kuulijan matkaan.
Näin matkalla näin ja kuulin
Soitto viskasi keskelle Mieslahden korpiloukkoa, Paltamon ja Ristijärven väliselle kupruilevalle soratielle. Saksofoni lämmitti ja houkutteli eteenpäin. Pitkästä aikaa katsoin, halusin nähdä.
Kainuu on metsä. Metsien ikuisuus, puiden hipiää hivelevät varjot ovat kauhtuneet kutakuinkin päivän politiikaksi. Pieni alennusmekko on myös väärän värinen, monen ihon sovituksessa hylkäämä, loppuun asti nuuhkittu ja turhaksi näpelöity.
Häpeilemättä soittaja tökkäsi eteeni mauttoman kokoisen hakkuuaukean. Ja sitä seurasi toinen, ja toinen joka jo revitteli pinkkinä horsmatarhana. Ne räjäyttivät sieluni kuin uutiskuvat Russel Squaren pommi-iskusta Britanniassa. Hiipuvan auringon suunnassa, tien penkalla oli kasa puita, ruumiita. Häväistyjen selkäydinten tervainen veri, täyteläinen Intulo, haisi kypsältä rahalta.
”Kansallispuistoako etsit?”, saksofoni virnuili. ”Sinuako varten pitäisi tänne säilöä elämyksiä?”, se tiukkasi”. Terroristijahdit ovat täältä niin kaukana, supisin. Saksofoni vyörytti eteeni Vuolijoen vastaanottokeskuksen maahanmuuttajat, itäiset heimot, työttömät nuoret, syrjäytetyt maaseudun asujat. ”Eikö erilaisiakin ihmisiä yhdistä ihmisyys? Elämän ilot ja surut, kaipuu ja muukalaisuus ovat kaikille tuttuja. Niin myös epäoikeudenmukaisuus, jossa kasvaa viha.”
Soitto vei hillitöntä vauhtia. Tie syöksyi huipulta alas ja taas ylös ja alas.
Ei, totta soikoon! Tällaista ei voi olla olemassa – enää! Kaikkihan on EU-standardien mukaisesti suoristettu, tasoitettu ja siistitty. Hurjalla asteikkojen kierteellä luulin päätyväni sammalvuoteelle. Kopsahdin kuitenkin keskelle raatomaista kantokasaa, hujan hajan retkottavien elämän juurien sekaan. Möyryämisestä lakanneina kuivuneet valtavirrat sojottivat sormet harallaan kohti taivasta.
Sade suki nalkuttavan lepikon taitse. Eläimen haju, elävän turpeinen hiki herätti pelon ja pienensi. ”Vastaa ikihonka, sano minulle mihin?” Mutta metsä katsoi tyhmää ja saksofoni ilkkui rääkyen kuin piekana: ”Vastaukset ovat loppu, etsi itse”.
Mikä muu pysyisi, kuin rakkaus
Huilu huikki korkeuksista, juoksutti soolona tarinaa hullun lailla yhä ylemmäs. Saukkovaaran näköaloja ei vielä tukkinut outo töhnä. Paikallisessa lehdessä kun murehdittiin Jättiputkien valtaavan vieraana kasvina koko neitseellisen Kainuun. Jyhkeän kookas leviäjä pelottaa, koska se syrjäyttää ominaisuuksillaan heikot.
Vihdoin Kukon soitto vei vesille. Rannalla rimppakinttuiset koivut heiluttelivat hameittensa helmoja Kiannon runoa tapaillen: ”Kaunis ei koskaan haihdu, mikä on pyhää, se pitää”. Siiman kiristyessä avaruus pirskahti pisaraksi. Tuuleenpa hyvinkin jäi vapaana vaappumaan myös Kulkurinvalssin kuriton naurun hekotus.
Hiljaisessa kylässä ei ollut lauantai-iltapäivänä ristin sielua. Kunnes jostain tuli mummo. Kulki kivitetyn torin poikki kuin hätäinen aamurusakko. Etukenossa säntäävä näytti hukanneen suunnan ja merkityksen. Se pysähtyili taajaan, jännitti selkäytimensä muistia ja haisteli hengittäen olemassaoloaan.
Hiljaisuus - mistä se tulee ja minne se menee? Nytkähtääkö se liikkeelle melusta, vihoviimeisestä rytäkästä, alasajettujen hornasta? Lyökö hiljaisuuden perässä vielä kiireen prässit, tappouhka? Onko tyyneydessä jo itämässä hälinän siemen? Murenevatko hirretkin ennen harmoniaa?
Poco a poco, vähitellen
Matkamiehen soitto vakuutti. Nähdä ja kuulla voi niin tuhansin tavoin. Ihminen tarvitsee vähän ja toisaalta niin suurenmoisen paljon – toisen ihmisen. Että näkisi, kuulisi, tuntisi. Olisi ihminen alusta loppuun.
Mikä on alku?
Luulin, että olen reunalla, alussa kun seison Porin Kallossa kallioisella meren töyräällä ja annan ulapan nielaista olon. Sitten kävin Kainuussa. Matka sinne vei aikaa ja rassasi hermoja. Tietä piisasi ja puita.
On kiehtovaa pohtia, mikä on alku? Kirjoitetaan, että alussa Jumala loi taivaan ja maan, tai että Kaikkivaltias on kaiken alku. Mahtoiko alku olla hiljaisuus? Jos näin, niin silloin maailmankaikkeuden alku on Kainuussa. Niin hiljaista siellä on. Ystävällisten ihmisten sisällä tuntuisi pitävän majaansa tolkku tyyneys. Sanattomuutta se ei ole, ei toki. Kainuulaisella rauhallisuudella on oma syke.
Autiossa ja pimeässäkin on rytmi ja ääni. Jos musiikki on harmonian ja merkityksen etsintää, on alku musiikkia. Ihmisessä itsessään ovat kaikki sävelet, soinnut ja melodiat. Ihmisen hiljaisuus kuulee ja tuntee musiikin missä vain maailman kolkassa.
Sakari Kukko soitti tien auki
Kuuntelin Ristijärven Veisuufestivaaleilla voimallista virren veisuuta, tapasin ihmisiä ja ihmettelin. Sakari Kukon, kainuulaissyntyisen maailmankansalaisen musiikki pysäytti. Laajasti tunnetuksi hän tuli 70-luvulla syntyneen Piirpauke- yhtyeen voimahahmona.
Perjantain yhteislaulutilaisuudessa esiintyivät Jukka Kuoppamäki, Sakari Kukko ja Kvartetti. Lauantain konsertissa vuorossa olivat Kukon lisäksi Samuel Mikkonen, Ulf Krokfors, Ismaila Sane ja Wimme Saari.
Veisuuvestivaalien ”isän” Ristijärven kunnanjohtajan Reijo Fredrikssonin ideana on ollut ymmärtää veisuu laajasti. Tapahtuman taiteellinen johtaja Sakari Kukko on omalta osaltaan tuonut mukaan ekumeenisuutta. Niinpä tällä kertaa yhteistä säveltä konsertissa etsivät saamelainen Wimme Saari ja senegalilainen Ismaila Sane.
Kukko haluaa rakentaa siltoja ihmisten, kulttuurien ja musiikin välille. ”Ihmiset kokoavat muureja ja valmistavat pommeja. Uskonnoilla on kuitenkin yhteinen nimittäjä, niiden perussanoma on samankaltainen.”
Kukolle musiikki on tunteiden ja ajatusten filosofiaa, yksinkertaisesti elämä. Esiintymisissä oleellisena osana on improvisointi. Se edellyttää muusikolta herkkää mieltä heittäytyä hetkeen, kuunnella muita, myös yleisöä ja antaa impulsseja toisille, rohkaista ja kuljettaa omalta osaltaan milloin missäkin roolissa musiikillista ”tarinaa” eteenpäin.
Eri soittimien ja soittajien luoma kokonaisuus oli verraton kokemus oikullisen luonnon keskellä. Musiikki valloitti, riisui ja avasi näköaloja uusiin sfääreihin. Kukon saksofoni ja huilu kuulostelivat kannatellen melodiaa. Kysyen ja haastaen soitto otti kuulijan matkaan.
Näin matkalla näin ja kuulin
Soitto viskasi keskelle Mieslahden korpiloukkoa, Paltamon ja Ristijärven väliselle kupruilevalle soratielle. Saksofoni lämmitti ja houkutteli eteenpäin. Pitkästä aikaa katsoin, halusin nähdä.
Kainuu on metsä. Metsien ikuisuus, puiden hipiää hivelevät varjot ovat kauhtuneet kutakuinkin päivän politiikaksi. Pieni alennusmekko on myös väärän värinen, monen ihon sovituksessa hylkäämä, loppuun asti nuuhkittu ja turhaksi näpelöity.
Häpeilemättä soittaja tökkäsi eteeni mauttoman kokoisen hakkuuaukean. Ja sitä seurasi toinen, ja toinen joka jo revitteli pinkkinä horsmatarhana. Ne räjäyttivät sieluni kuin uutiskuvat Russel Squaren pommi-iskusta Britanniassa. Hiipuvan auringon suunnassa, tien penkalla oli kasa puita, ruumiita. Häväistyjen selkäydinten tervainen veri, täyteläinen Intulo, haisi kypsältä rahalta.
”Kansallispuistoako etsit?”, saksofoni virnuili. ”Sinuako varten pitäisi tänne säilöä elämyksiä?”, se tiukkasi”. Terroristijahdit ovat täältä niin kaukana, supisin. Saksofoni vyörytti eteeni Vuolijoen vastaanottokeskuksen maahanmuuttajat, itäiset heimot, työttömät nuoret, syrjäytetyt maaseudun asujat. ”Eikö erilaisiakin ihmisiä yhdistä ihmisyys? Elämän ilot ja surut, kaipuu ja muukalaisuus ovat kaikille tuttuja. Niin myös epäoikeudenmukaisuus, jossa kasvaa viha.”
Soitto vei hillitöntä vauhtia. Tie syöksyi huipulta alas ja taas ylös ja alas.
Ei, totta soikoon! Tällaista ei voi olla olemassa – enää! Kaikkihan on EU-standardien mukaisesti suoristettu, tasoitettu ja siistitty. Hurjalla asteikkojen kierteellä luulin päätyväni sammalvuoteelle. Kopsahdin kuitenkin keskelle raatomaista kantokasaa, hujan hajan retkottavien elämän juurien sekaan. Möyryämisestä lakanneina kuivuneet valtavirrat sojottivat sormet harallaan kohti taivasta.
Sade suki nalkuttavan lepikon taitse. Eläimen haju, elävän turpeinen hiki herätti pelon ja pienensi. ”Vastaa ikihonka, sano minulle mihin?” Mutta metsä katsoi tyhmää ja saksofoni ilkkui rääkyen kuin piekana: ”Vastaukset ovat loppu, etsi itse”.
Mikä muu pysyisi, kuin rakkaus
Huilu huikki korkeuksista, juoksutti soolona tarinaa hullun lailla yhä ylemmäs. Saukkovaaran näköaloja ei vielä tukkinut outo töhnä. Paikallisessa lehdessä kun murehdittiin Jättiputkien valtaavan vieraana kasvina koko neitseellisen Kainuun. Jyhkeän kookas leviäjä pelottaa, koska se syrjäyttää ominaisuuksillaan heikot.
Vihdoin Kukon soitto vei vesille. Rannalla rimppakinttuiset koivut heiluttelivat hameittensa helmoja Kiannon runoa tapaillen: ”Kaunis ei koskaan haihdu, mikä on pyhää, se pitää”. Siiman kiristyessä avaruus pirskahti pisaraksi. Tuuleenpa hyvinkin jäi vapaana vaappumaan myös Kulkurinvalssin kuriton naurun hekotus.
Hiljaisessa kylässä ei ollut lauantai-iltapäivänä ristin sielua. Kunnes jostain tuli mummo. Kulki kivitetyn torin poikki kuin hätäinen aamurusakko. Etukenossa säntäävä näytti hukanneen suunnan ja merkityksen. Se pysähtyili taajaan, jännitti selkäytimensä muistia ja haisteli hengittäen olemassaoloaan.
Hiljaisuus - mistä se tulee ja minne se menee? Nytkähtääkö se liikkeelle melusta, vihoviimeisestä rytäkästä, alasajettujen hornasta? Lyökö hiljaisuuden perässä vielä kiireen prässit, tappouhka? Onko tyyneydessä jo itämässä hälinän siemen? Murenevatko hirretkin ennen harmoniaa?
Poco a poco, vähitellen
Matkamiehen soitto vakuutti. Nähdä ja kuulla voi niin tuhansin tavoin. Ihminen tarvitsee vähän ja toisaalta niin suurenmoisen paljon – toisen ihmisen. Että näkisi, kuulisi, tuntisi. Olisi ihminen alusta loppuun.
Artikkeli: Puolan kuninkaiden kruunajaismiekka
Jouko Räty: "Szczerbiec" - Puolan kuninkaiden kruunajaismiekka
TULO KRAKOVAAN
Tulin Krakovaan Varsovasta Lodzin kautta junalla. Pari päivää matkalla vietin Lodzissa, Tampereen ystävyyskaupungissa, joka myös tunnetaan vanhasta puuvillateollisuudestaan ja alan museosta. Loppumatka Lodzista Krakovaan kesti kauan, kuutisen tuntia. Matkalla korjattiin raiteita.
Ensi keväänä, kun Finnair aloittaa suorat lentoyhteydet Helsingin ja Krakovan välillä, liikemiesten ja tavallisten turistien käynnit Puolan entisessä pääkaupungissa helpottuvat - mutta koetun matkan elämykset samalla vähenevät.
Maan päällä matkustamisessa on myös omat hyvät puolensa.
Matkailu avartaa ja käynti keskiaikaisessa Krakovassa on aina vierailun väärti.
Kaupunki säästyi pääosin II maailmansodan tuhoilta, mutta juutalaisgeton muistot itse kaupungissa ja ympäristössä ovat edelleen raskaita. Sotaa suurempana uhkana Krakovan vanhan kaupungin historiallisille rakennuksille voi nykyään pitää Nowa Hutan esikaupungin terästehtaasta ja Sleesiasta leijuvia happosateita, jotka murentavat UNESCON suojelukohteenakin tunnettua vanhaa Krakovaa vääjäämättä.
Krakovan keskustassa, Veikselin yläjuoksun varrella on lukuisia kauniita
keskiaikaisia kohteita: kauppahalli, Neitsyt Marian kirkko (rakennettu
1300-1500 -luv.) ja monet muut nähtävyydet. Krakovassa on noin 50 kirkkoa.
Wawelin linnakukkulalta löytyy katedraali, kultakupolinen kirkko, jossa
kardinaali Karol Vojtyla, runoilijanakin tunnettu, saarnasi 1960-70 -luvulla
rakkaille kaupunkilaisilleen ja toi lohtua ankeaan kommunistihallinnon
kuristamaan elämään. Kirkot täyttyivät näihin aikoihin kaikkialla Puolassa,
Karol Wojtyla siirtyi vuonna 1978 Vatikaaniin hoitamaan Pyhän Pietarin
jättämää tehtävää. Roomasta käsin hän pystyi vaikuttamaan paitsi maailman miljoonien katolilaisten elämään, myös vanhan kotimaansa tulevaisuuteen paljon voimakkaammin, kuin vanhalta hallintopaikaltaan Krakovassa. Kommunistivalta Puolassa alkoi tämän jälkeen10 vuodessa murentua. Karol Wojtylasta oli tullut Johannes Paavali II, Rooman kirkon 264. paavi.
WAWELIN LINNAN AARTEITA KATSOMASSA
Wawelin katedraalin vierellä sijaitsee vanha kuninkaanlinna. Sieltä Puolaa
hallinneet kuninkaat on haudattu katedraalin kryptaan, heidän vierellään lepää viimeistä untaan myös Puolan viimeinen diktaattori Pilsudski. Käyntini aikana Wawelin linnassa tehtiin laajoja entisöinti- ja restaurointitöitä. Paljon oli jo saatu valmiiksi, mutta paljon oli eri aikojen rakenteita jouduttu purkamaan.
Puolan kuninkaallisen Jagello-suvun sekä Ruotsi-Suomen ja Puolan yhteisen kuninkaan Sigismundin huoneisto oli kattomaalauksineen ja seinägobeliineineen valmiina ottamaan ihailevat turistit käynnille. Myös linnan galleria näyttelyineen oli uudistettu. Siellä näin sen yksittäisen esineen, jonka Krakovassa oikein toivoinkin näkeväni: "Szczerbiecin" - Puolan 1200-luvun alkupuolelta peräisin olevan, romaanista miekkatyyliä edustavan kruunajaismiekan. Asialle löytyy oma selityksensä.
Satoja vuosia vanhaksi kruununregaliaksi kruunajaismiekka on yllättävän
hyväkuntoinen, tosin pinnaltaan voimakkaasti patinoitunut. Kahvanosien kultaus on myös himmentynyt, mutta kuviot näkyivät vielä hyvin.
Miekkaa käytettiin ensimmäisen kerran kuningas Wladyslaw Lokietekin
kruunajaisten yhteydessä. Hän kuului Puolan Piast-sukuisten kuninkaiden
dynastiaan. Kuninkaallista regaliamiekkaa on sen jälkeen säilytetty muiden kuninkaallisten aarteiden ja regalioiden yhteydessä Wawelin linnan aarrekammiossa ja käytetty kaikkien Puolan kuninkaiden kruunausseremonioissa.
"Szczerbiec" ja muut kansallisaarteet ovat pitkän historiansa aikana joutuneet kokemaan koviakin. Preussilaiset ryöstivät miekan vuonna 1795. Sen jälkeen miekka kuului 1800-luvulla yksityiseen kokoelmaan, kunnes Pietarin Eremitaasi-galleria osti sen kokoelmiinsa vuonna 1884. Puolan valtion kanssa tehdyllä sopimuksella kruunajaismiekka pääsi kotiin Wawel-linnan galleriaan vuonna 1928.
Yhdessä muiden historiallisten reliikkien kanssa kruunajaismiekka evakuoitiin saksalaisten tieltä Kanadaan vuonna 1939. Vuonna 1959 miekka palasi jälleen - toivottavasti lopullisesti - Puolaan.
Tänä päivänä "Szczerbiec" -nimellä tunnettu kruunajaismiekka on tärkein Wawelin linnan Kuninkaallisen Aarrekammion harvoista jäljellä olevista kuninkaallisista aarteista.
MINIATYYRIMIEKKA
Puolan valtion täyttäessä 1000 vuotta vuonna 1966 (966-1966), valmistettiin kruunajaismiekasta miniatyyri-replikoita. Ne tehtiin yksittäin käsityönä.
Kahvaosien molemminpuolisen prässäyksen jälkeen osat peitettiin kuparilla ja päällystettiin lopulta 22 karaatin kullalla. Kultalevyn paksuus on 5 micronia.
Miekan säilä on terästä ja päällystetty elektrolyyttisesti nikkeli-kromi
-kerroksella.
Kirjoittaja sai yhden tällaisen miniatyyrimiekan 1960-luvun lopulla Puolan
Radion kilpailupalkintona ja se kuuluu perustellusti henkilökohtaisiin
arvoesineisiini. Mm. tästä syystä olin Krakovan galleriassa vierailulla -
etsimässä alkuperäistä kruunajaismiekkaa.
Kaunis miniatyyrimiekkani on sijoitettu tyylikkääseen puukoteloon, jolla ei ole tekijöiden mielestä kummemmin historiallista arvoa, joten miekan mukana seuraavassa todistuksessa ehdotetaan koteloa käytettäväksi esimerkiksi tupakkakotelona ja varsinaisen koristeellisen miniatyyrin sijoittamista seinälle.
Puukotelo saa suojata miekkaa kuitenkin edelleenkin, sillä ilman saasteet
uhkaavat "puhtaassa" kaupunki-ilmastossamme esinettä varsin pian, samalla tavalla kuin Krakovan alueella olevaa alkuperäistä kruunajaismiekkaa. Sitä paitsi: kotonani ei ole tupakoita, en tupakoi - enkä tarjoa savukkeita muille.
TULO KRAKOVAAN
Tulin Krakovaan Varsovasta Lodzin kautta junalla. Pari päivää matkalla vietin Lodzissa, Tampereen ystävyyskaupungissa, joka myös tunnetaan vanhasta puuvillateollisuudestaan ja alan museosta. Loppumatka Lodzista Krakovaan kesti kauan, kuutisen tuntia. Matkalla korjattiin raiteita.
Ensi keväänä, kun Finnair aloittaa suorat lentoyhteydet Helsingin ja Krakovan välillä, liikemiesten ja tavallisten turistien käynnit Puolan entisessä pääkaupungissa helpottuvat - mutta koetun matkan elämykset samalla vähenevät.
Maan päällä matkustamisessa on myös omat hyvät puolensa.
Matkailu avartaa ja käynti keskiaikaisessa Krakovassa on aina vierailun väärti.
Kaupunki säästyi pääosin II maailmansodan tuhoilta, mutta juutalaisgeton muistot itse kaupungissa ja ympäristössä ovat edelleen raskaita. Sotaa suurempana uhkana Krakovan vanhan kaupungin historiallisille rakennuksille voi nykyään pitää Nowa Hutan esikaupungin terästehtaasta ja Sleesiasta leijuvia happosateita, jotka murentavat UNESCON suojelukohteenakin tunnettua vanhaa Krakovaa vääjäämättä.
Krakovan keskustassa, Veikselin yläjuoksun varrella on lukuisia kauniita
keskiaikaisia kohteita: kauppahalli, Neitsyt Marian kirkko (rakennettu
1300-1500 -luv.) ja monet muut nähtävyydet. Krakovassa on noin 50 kirkkoa.
Wawelin linnakukkulalta löytyy katedraali, kultakupolinen kirkko, jossa
kardinaali Karol Vojtyla, runoilijanakin tunnettu, saarnasi 1960-70 -luvulla
rakkaille kaupunkilaisilleen ja toi lohtua ankeaan kommunistihallinnon
kuristamaan elämään. Kirkot täyttyivät näihin aikoihin kaikkialla Puolassa,
Karol Wojtyla siirtyi vuonna 1978 Vatikaaniin hoitamaan Pyhän Pietarin
jättämää tehtävää. Roomasta käsin hän pystyi vaikuttamaan paitsi maailman miljoonien katolilaisten elämään, myös vanhan kotimaansa tulevaisuuteen paljon voimakkaammin, kuin vanhalta hallintopaikaltaan Krakovassa. Kommunistivalta Puolassa alkoi tämän jälkeen10 vuodessa murentua. Karol Wojtylasta oli tullut Johannes Paavali II, Rooman kirkon 264. paavi.
WAWELIN LINNAN AARTEITA KATSOMASSA
Wawelin katedraalin vierellä sijaitsee vanha kuninkaanlinna. Sieltä Puolaa
hallinneet kuninkaat on haudattu katedraalin kryptaan, heidän vierellään lepää viimeistä untaan myös Puolan viimeinen diktaattori Pilsudski. Käyntini aikana Wawelin linnassa tehtiin laajoja entisöinti- ja restaurointitöitä. Paljon oli jo saatu valmiiksi, mutta paljon oli eri aikojen rakenteita jouduttu purkamaan.
Puolan kuninkaallisen Jagello-suvun sekä Ruotsi-Suomen ja Puolan yhteisen kuninkaan Sigismundin huoneisto oli kattomaalauksineen ja seinägobeliineineen valmiina ottamaan ihailevat turistit käynnille. Myös linnan galleria näyttelyineen oli uudistettu. Siellä näin sen yksittäisen esineen, jonka Krakovassa oikein toivoinkin näkeväni: "Szczerbiecin" - Puolan 1200-luvun alkupuolelta peräisin olevan, romaanista miekkatyyliä edustavan kruunajaismiekan. Asialle löytyy oma selityksensä.
Satoja vuosia vanhaksi kruununregaliaksi kruunajaismiekka on yllättävän
hyväkuntoinen, tosin pinnaltaan voimakkaasti patinoitunut. Kahvanosien kultaus on myös himmentynyt, mutta kuviot näkyivät vielä hyvin.
Miekkaa käytettiin ensimmäisen kerran kuningas Wladyslaw Lokietekin
kruunajaisten yhteydessä. Hän kuului Puolan Piast-sukuisten kuninkaiden
dynastiaan. Kuninkaallista regaliamiekkaa on sen jälkeen säilytetty muiden kuninkaallisten aarteiden ja regalioiden yhteydessä Wawelin linnan aarrekammiossa ja käytetty kaikkien Puolan kuninkaiden kruunausseremonioissa.
"Szczerbiec" ja muut kansallisaarteet ovat pitkän historiansa aikana joutuneet kokemaan koviakin. Preussilaiset ryöstivät miekan vuonna 1795. Sen jälkeen miekka kuului 1800-luvulla yksityiseen kokoelmaan, kunnes Pietarin Eremitaasi-galleria osti sen kokoelmiinsa vuonna 1884. Puolan valtion kanssa tehdyllä sopimuksella kruunajaismiekka pääsi kotiin Wawel-linnan galleriaan vuonna 1928.
Yhdessä muiden historiallisten reliikkien kanssa kruunajaismiekka evakuoitiin saksalaisten tieltä Kanadaan vuonna 1939. Vuonna 1959 miekka palasi jälleen - toivottavasti lopullisesti - Puolaan.
Tänä päivänä "Szczerbiec" -nimellä tunnettu kruunajaismiekka on tärkein Wawelin linnan Kuninkaallisen Aarrekammion harvoista jäljellä olevista kuninkaallisista aarteista.
MINIATYYRIMIEKKA
Puolan valtion täyttäessä 1000 vuotta vuonna 1966 (966-1966), valmistettiin kruunajaismiekasta miniatyyri-replikoita. Ne tehtiin yksittäin käsityönä.
Kahvaosien molemminpuolisen prässäyksen jälkeen osat peitettiin kuparilla ja päällystettiin lopulta 22 karaatin kullalla. Kultalevyn paksuus on 5 micronia.
Miekan säilä on terästä ja päällystetty elektrolyyttisesti nikkeli-kromi
-kerroksella.
Kirjoittaja sai yhden tällaisen miniatyyrimiekan 1960-luvun lopulla Puolan
Radion kilpailupalkintona ja se kuuluu perustellusti henkilökohtaisiin
arvoesineisiini. Mm. tästä syystä olin Krakovan galleriassa vierailulla -
etsimässä alkuperäistä kruunajaismiekkaa.
Kaunis miniatyyrimiekkani on sijoitettu tyylikkääseen puukoteloon, jolla ei ole tekijöiden mielestä kummemmin historiallista arvoa, joten miekan mukana seuraavassa todistuksessa ehdotetaan koteloa käytettäväksi esimerkiksi tupakkakotelona ja varsinaisen koristeellisen miniatyyrin sijoittamista seinälle.
Puukotelo saa suojata miekkaa kuitenkin edelleenkin, sillä ilman saasteet
uhkaavat "puhtaassa" kaupunki-ilmastossamme esinettä varsin pian, samalla tavalla kuin Krakovan alueella olevaa alkuperäistä kruunajaismiekkaa. Sitä paitsi: kotonani ei ole tupakoita, en tupakoi - enkä tarjoa savukkeita muille.
Kirja-arvio
Oletteko jo lukeneet kirjan?
SADDAMILTA SALASSA
Pirjo Koivisto: Saddamilta salassa
Omakustanteinen kirja Painettu Ai-Ri Offset ky, Pori 2005
Kirja "Saddamilta salassa" kertoo todellisen kokemuksen helteisen ja kuivuuden rasittaman maan aiheuttamasta kulttuurishokista ja tuskasta vieraassa maassa, jossa valta vaihtuu raa`alla tavalla. Kertojana on suomalaisnainen, Leena, joka on muuttanut maahan miehensä työn takia.
Suomalaisten projektityöntekijöiden ja heidän perheittensä asumalahiö on Dora Campin aitauksen sisällä Tigrisijoen ja voimalaitoksen naapurina Bagradissa.
Asuttaessa Irakissa paljastuu suomalaisille kulttuurillinen ero ei ainoastaan ihmisten vaan uskontojen kohdalla. Kun meidän jumala antaa pukeutumisvapauden, Irakin ja koko islamin uskoisten jumala ei anna naiselle vapautta pukeutumiseen. Nainen on miehen alistama.
Miehen joka ottaa vaimon tai vaimoja kenestä haluaa.
Tarinan päähenkilö joutuu kokemaan eurooppalaiseen naiseen kohdistuvan naiskaupan, josta pelastuu täpärälti. Sikäläiset miehet ja naiset ovat saaneet vapaasti pukeutuvista eurooppalaisista naissista vääristyneen kuvan. He pitävät "vapaasti pukeutuvia" ilman mustaa kaapua kävelevää naista porttona.
Tarinan päähenkilö tutustuu Dora Campin alueen portinvartiaan Isakin. Isak tutustuttaa Leenan lähialueeseen ja kertoo Bagdariin kohdistuvista tapahtumista. Yhtenä aamuna hän ilmestyy ovelle ja mainitsee nimen Ahmed Hassan al-Bark (1970-luvun presidentti Irakissa).
Maa mullistuu: TV lähettää kuvanauhaa, Varapresidentti Saddam Hussein, Vapauttaja! Pommikoneet kiitävät Bagdarin yllä ja panssarit seisovat aukiolla. Omaiset saavat hallituksen jäsenet kotiin arkuissa. Alkaa Saddamin valta ja irakilaisten henki on löysässä.
Löysässä ovat suomalaismiestenkin henget.
Olojen rauhoituttua suomalaisperheet tekevät viikonloppumatkoja autoillen erilaisiin tutustutaviin kohteisiin tai menevät vilvoittelemaan vesialtaille ja järville.
Irakilaiset miehet himoitsevat nähdä suomalaisia naisia uimapuvuissa. Siitä on jo oksat pois, kun Isak päättää naida rakastamansa, nuoren suomalaisen rouvan.
Leena joutuu tukalaan tilanteeseen, kun Isak haluaa hänet puhemieheksi. Valkohameinen mies suuttuu kuin pikku lapsi joka ei saa haluamaansa lelua. Leena ottaa vastaan katkeran puhemiehen työn vasta, kun Isak on rikkonut muutaman tuolin ja pöydän.
Niin sanottu rakastettu ei tiedä eikä osaa kuvitella miten salakavalasti hänet kihlataan. Kultaketju käteen ihailtavaksi. Lahjan takaisinojentaminen on kieltäytyminen avioliitosta, kielto saa sulhasen raivon valtaan, ja siinä rytäkässä suomalainen ei ehdi puhua mitään, kun Isak poistuu.
Sulhasena Isakilla on pulma, kun Suomessa ei hyväksytä moniavioisuutta yhtä aikaa. Eikä kihlattu suomalaisnainen halua erota miehestään. Isak päättää likvitoida hankalan suomalaismiehen. Aasiassa on vuosien saatossa ollut käytössä "verikosto" joka kohdistuu sukujen väliseen riitaan. Tässä rakkausjutussa joutuu suomalainen toiseksi osapuoleksi: he pakenevat.
Nuorikon jahti saa suomalaisen perheen maanpakoon salanimellä. Perhe ei säily rauhassa kotimaassakaan, kun Isak haluaa nuorikkonsa itselleen.
Fiktiivinen tarina kertoo jännittävän ja valaisevan tarinan kulttuurierojen luomasta tilanteesta. Kirjassa on todellisuuden tuntu, kiitos kirjoittajan pitkän oleilun Irakissa.
Ritva Vastamäki
SADDAMILTA SALASSA
Pirjo Koivisto: Saddamilta salassa
Omakustanteinen kirja Painettu Ai-Ri Offset ky, Pori 2005
Kirja "Saddamilta salassa" kertoo todellisen kokemuksen helteisen ja kuivuuden rasittaman maan aiheuttamasta kulttuurishokista ja tuskasta vieraassa maassa, jossa valta vaihtuu raa`alla tavalla. Kertojana on suomalaisnainen, Leena, joka on muuttanut maahan miehensä työn takia.
Suomalaisten projektityöntekijöiden ja heidän perheittensä asumalahiö on Dora Campin aitauksen sisällä Tigrisijoen ja voimalaitoksen naapurina Bagradissa.
Asuttaessa Irakissa paljastuu suomalaisille kulttuurillinen ero ei ainoastaan ihmisten vaan uskontojen kohdalla. Kun meidän jumala antaa pukeutumisvapauden, Irakin ja koko islamin uskoisten jumala ei anna naiselle vapautta pukeutumiseen. Nainen on miehen alistama.
Miehen joka ottaa vaimon tai vaimoja kenestä haluaa.
Tarinan päähenkilö joutuu kokemaan eurooppalaiseen naiseen kohdistuvan naiskaupan, josta pelastuu täpärälti. Sikäläiset miehet ja naiset ovat saaneet vapaasti pukeutuvista eurooppalaisista naissista vääristyneen kuvan. He pitävät "vapaasti pukeutuvia" ilman mustaa kaapua kävelevää naista porttona.
Tarinan päähenkilö tutustuu Dora Campin alueen portinvartiaan Isakin. Isak tutustuttaa Leenan lähialueeseen ja kertoo Bagdariin kohdistuvista tapahtumista. Yhtenä aamuna hän ilmestyy ovelle ja mainitsee nimen Ahmed Hassan al-Bark (1970-luvun presidentti Irakissa).
Maa mullistuu: TV lähettää kuvanauhaa, Varapresidentti Saddam Hussein, Vapauttaja! Pommikoneet kiitävät Bagdarin yllä ja panssarit seisovat aukiolla. Omaiset saavat hallituksen jäsenet kotiin arkuissa. Alkaa Saddamin valta ja irakilaisten henki on löysässä.
Löysässä ovat suomalaismiestenkin henget.
Olojen rauhoituttua suomalaisperheet tekevät viikonloppumatkoja autoillen erilaisiin tutustutaviin kohteisiin tai menevät vilvoittelemaan vesialtaille ja järville.
Irakilaiset miehet himoitsevat nähdä suomalaisia naisia uimapuvuissa. Siitä on jo oksat pois, kun Isak päättää naida rakastamansa, nuoren suomalaisen rouvan.
Leena joutuu tukalaan tilanteeseen, kun Isak haluaa hänet puhemieheksi. Valkohameinen mies suuttuu kuin pikku lapsi joka ei saa haluamaansa lelua. Leena ottaa vastaan katkeran puhemiehen työn vasta, kun Isak on rikkonut muutaman tuolin ja pöydän.
Niin sanottu rakastettu ei tiedä eikä osaa kuvitella miten salakavalasti hänet kihlataan. Kultaketju käteen ihailtavaksi. Lahjan takaisinojentaminen on kieltäytyminen avioliitosta, kielto saa sulhasen raivon valtaan, ja siinä rytäkässä suomalainen ei ehdi puhua mitään, kun Isak poistuu.
Sulhasena Isakilla on pulma, kun Suomessa ei hyväksytä moniavioisuutta yhtä aikaa. Eikä kihlattu suomalaisnainen halua erota miehestään. Isak päättää likvitoida hankalan suomalaismiehen. Aasiassa on vuosien saatossa ollut käytössä "verikosto" joka kohdistuu sukujen väliseen riitaan. Tässä rakkausjutussa joutuu suomalainen toiseksi osapuoleksi: he pakenevat.
Nuorikon jahti saa suomalaisen perheen maanpakoon salanimellä. Perhe ei säily rauhassa kotimaassakaan, kun Isak haluaa nuorikkonsa itselleen.
Fiktiivinen tarina kertoo jännittävän ja valaisevan tarinan kulttuurierojen luomasta tilanteesta. Kirjassa on todellisuuden tuntu, kiitos kirjoittajan pitkän oleilun Irakissa.
Ritva Vastamäki
Pakina Aamiaisella torstaina 22.9.2005
Hannele Laaksonen
Ihanaa kun vatsa toimii taas!
Juustojumi on taas kerran ohi. Vajaat kaksi viikkoa sitten pizzahimo voitti ja vaikka pizza oli gluteiiniton, ei auttanut: juusto teki temput. Se ei jostain syystä sovi suolistolleni. Se sabotoi. Tukkii. Juustoa sotketaan nykyisin ihan joka paikkaan.
Mokomakin terroristi.
Ja saman tekee pulla.
Olo on hyvä, kun vain tietää mitä syö. Siksi teen nykyisin itse lähes kaiken ruuan. On vaan niin noloa selitellä.
Miksi aihe on tabujen listalla, vaikka suolentoiminta koskettaa ihana jokaista ihmistä ja eläintä? On ihan vapauttava tunne, kun kuonaklöntti kulkee pois painamasta. Eikö olekin? Miksei sitä elämystä vertailla? Siitä kyllä puhutaan estoitta miltä sama tavara on maistunut, kun sitä on työnnetty toisesta päästä sisään.
Ja siitä ollaan valmiita maksamaan maltaita. Mitä hienompi ravintola ja erikoisimmat makuelämykset, sitä enemmän niistä puhutaan. Mitä pahemmat suolivaivat, sitä tiukemmin niistä vaietaan. Pömpöttävä pallea paljastaa kyllä, että jotain on vialla.
Miten aiheesta voisi kirjoittaa? Kehtaisiko kirjoittaa iloisen kakkaruno?
Lörtti luisteli iloisesti pyttyyn
suoli käpertyi siististi lyttyyn
vatsa kiitteli hyvän tovin
kun pallea ei pömpöttänyt enää kovin.
Hah!
Voisiko runoa tarjota johonkin lehteen? Ei ainakaan aamulehteen. Tai toisaalta juuri siihen.
Aamulehdessä se olisi ajankohtainen aihe. Reaaliaikainen.
Ihanaa kun vatsa toimii taas!
Juustojumi on taas kerran ohi. Vajaat kaksi viikkoa sitten pizzahimo voitti ja vaikka pizza oli gluteiiniton, ei auttanut: juusto teki temput. Se ei jostain syystä sovi suolistolleni. Se sabotoi. Tukkii. Juustoa sotketaan nykyisin ihan joka paikkaan.
Mokomakin terroristi.
Ja saman tekee pulla.
Olo on hyvä, kun vain tietää mitä syö. Siksi teen nykyisin itse lähes kaiken ruuan. On vaan niin noloa selitellä.
Miksi aihe on tabujen listalla, vaikka suolentoiminta koskettaa ihana jokaista ihmistä ja eläintä? On ihan vapauttava tunne, kun kuonaklöntti kulkee pois painamasta. Eikö olekin? Miksei sitä elämystä vertailla? Siitä kyllä puhutaan estoitta miltä sama tavara on maistunut, kun sitä on työnnetty toisesta päästä sisään.
Ja siitä ollaan valmiita maksamaan maltaita. Mitä hienompi ravintola ja erikoisimmat makuelämykset, sitä enemmän niistä puhutaan. Mitä pahemmat suolivaivat, sitä tiukemmin niistä vaietaan. Pömpöttävä pallea paljastaa kyllä, että jotain on vialla.
Miten aiheesta voisi kirjoittaa? Kehtaisiko kirjoittaa iloisen kakkaruno?
Lörtti luisteli iloisesti pyttyyn
suoli käpertyi siististi lyttyyn
vatsa kiitteli hyvän tovin
kun pallea ei pömpöttänyt enää kovin.
Hah!
Voisiko runoa tarjota johonkin lehteen? Ei ainakaan aamulehteen. Tai toisaalta juuri siihen.
Aamulehdessä se olisi ajankohtainen aihe. Reaaliaikainen.
Pakina Työllistämisratkaisu
Aira Laihinen
Komea, pyöreä paskakasa koreili Iso-Roban kulmassa. Ponnistiko sen valtaisa hurtta vai oliko asioinut suurempi otus?
Palatessani tovin kuluttua ratikkapysäkkiä tähyillen en enää muistellut löyhkää, mutta onneksi havahduin: jätöskeko oli liiskattu laajalle. Ovatpa stadilaiset nautiskelleet maalaishajuista! Moni oli tainnut hurjastella pitkin sitä liukurataa. Samalla monet ovat työllistyneet, pesukoneita tullaan varmasti käyttämään. Bakteerit ja virukset ovat hurranneet laajentunutta leviämistään, sairaalat tulvivat pian potilaista, joten virolaiset ystävämme työllistyvät.
Tarkkanenäiset jalankulkijat väistävät katukäytävältä ajoradan puolelle, he opettavat kaahareille jarruttamisentaitoa. Mutta toiset sen sijaan liukastelevat. Liukastelijoiden perisuomalainen mykkyys hellittää vastustamattoman kiroiluepidemian kourissa.
Vastaantulijoiden päivä kirkastuu vahingonilosta.
Pian sanomalehdet tulvivat mielipidekirjoituksia, paperia kuluu ja puuta kaatuu; näin metsuri työllistyy ja moni muu.
Vettä valuu valtavasti, kun liikennelaitoksen kalustoa kuurataan. Suomea valloittaneet vattenfallfirmat kiittelevät sijoituksiaan.
Koiraihmiset intoutuvat kerrassaan. Kunniallisten kakkapussittajien omanarvontunto kohoaa korkeuksiin. Kennelit jalostavat yhä muhkeampiin jätöksiin yltäviä elikoita. Ravitsemusteollisuus rakentuu uusiksi, kun nämä jättihurtat huhuavat vatsantäytettä.
Rikollinen eläinten salakuljetus romahtaa, kun piilotettavan kokoisia, kapisia pentuja ei enää osteta. Minne näitä elefantteja nyt voisi piilottaa? Poliisivoimat ehtivät näin keskittyä uutuusrötösten selvittelyyn, kuten liikennekameravarkauksiin.
Presidenttimmekin iloitsee, kun liukumiinat antavat helpon ja halvan vaihtoehdon suojata maan rajat muilla kuin jalkaväkimiinoilla.
Komea, pyöreä paskakasa koreili Iso-Roban kulmassa. Ponnistiko sen valtaisa hurtta vai oliko asioinut suurempi otus?
Palatessani tovin kuluttua ratikkapysäkkiä tähyillen en enää muistellut löyhkää, mutta onneksi havahduin: jätöskeko oli liiskattu laajalle. Ovatpa stadilaiset nautiskelleet maalaishajuista! Moni oli tainnut hurjastella pitkin sitä liukurataa. Samalla monet ovat työllistyneet, pesukoneita tullaan varmasti käyttämään. Bakteerit ja virukset ovat hurranneet laajentunutta leviämistään, sairaalat tulvivat pian potilaista, joten virolaiset ystävämme työllistyvät.
Tarkkanenäiset jalankulkijat väistävät katukäytävältä ajoradan puolelle, he opettavat kaahareille jarruttamisentaitoa. Mutta toiset sen sijaan liukastelevat. Liukastelijoiden perisuomalainen mykkyys hellittää vastustamattoman kiroiluepidemian kourissa.
Vastaantulijoiden päivä kirkastuu vahingonilosta.
Pian sanomalehdet tulvivat mielipidekirjoituksia, paperia kuluu ja puuta kaatuu; näin metsuri työllistyy ja moni muu.
Vettä valuu valtavasti, kun liikennelaitoksen kalustoa kuurataan. Suomea valloittaneet vattenfallfirmat kiittelevät sijoituksiaan.
Koiraihmiset intoutuvat kerrassaan. Kunniallisten kakkapussittajien omanarvontunto kohoaa korkeuksiin. Kennelit jalostavat yhä muhkeampiin jätöksiin yltäviä elikoita. Ravitsemusteollisuus rakentuu uusiksi, kun nämä jättihurtat huhuavat vatsantäytettä.
Rikollinen eläinten salakuljetus romahtaa, kun piilotettavan kokoisia, kapisia pentuja ei enää osteta. Minne näitä elefantteja nyt voisi piilottaa? Poliisivoimat ehtivät näin keskittyä uutuusrötösten selvittelyyn, kuten liikennekameravarkauksiin.
Presidenttimmekin iloitsee, kun liukumiinat antavat helpon ja halvan vaihtoehdon suojata maan rajat muilla kuin jalkaväkimiinoilla.
Pakina Isyysvertailu
Aira Laihinen
Televisiomainoksen miestä rohkaistiin erottautumaan apinasta käyttämällä kondomia. Parin prosentin geneettinen etu saataisiin näin hyötykäyttöön.
Eräitä lintulajeja on ihailtu esikuvallisen yksiavioisina. Uudet tutkimusmenetelmät ovat paljastaneet monen siittäjän tökkineen spermaansa samaan houkuttimeen. Siivekkäitä on moneksi. Käki vertautuu elatuskulunsa muilla maksattaviin hurmureihin. Jäätikön hyvinpukeutunut herrasmies ottaa täyden vastuun. Pingviini jököttää uskollisena munan päällä, se paastoaa siinä viikkoja, kun puoliso herkuttelee etäällä. Hautomisvuorottelusta ei ole tietoakaan.
Moni uros ahmii omat jälkeläisensä. Eräät hyönteisnaaraat ehtivät ennakoimaan. Ne surmaavat kosijansa välittömästi, kun temput on tehty. Päihdevanhemmat yltävät toisinaan lähes vastaaviin suorituksiin.
Naarasleijoja saalistaa, mutta perheenisä ahmii herkkupalat. Ulkopolitiikan hoito vaatii kunnon eväät. Nälkäisenä odottava pesue saa jäänteet.
Luoteisen Pohjois-Amerikan rantakarhuemo on onneton yksinhuoltaja. Sen on tyydyttävä kehnoihin kala-apajiin, koska vilkkaat pennut päätyisivät vahtimatta lajitoverien ateriaksi. Niukka lohisaalis ei vahvista talven varalle. Nallet menehtyvät usein pakkasilla pesäänsä.
Osa eläinuroksista osallistuu ruuanhankintaan ja jälkeläisten suojeluun. Paviaani-isä hellii jopa kylmennyttä poikasvainaata.
Isyys on siis paradoksi. Usein se kammottaa elatusvelvollista, joka viilettää hedelmöitettyään kiimaisten hempukoiden helmoihin. Yhä lukuisammat ihmisisätkin iskevät tyttärensä ikätoverin seksikumppaniksi.
Karmeimmat ihmislajin isät päihittävät eläinperheelliset. Kirjamarkkinoille on tulvinut toinen toistaan raadollisempia insestikuvauksia. Niiden vastaanotto ihmetyttää: onko sisältö täysin merkityksetön kaunokirjallisen kiittelyn alttarilla.
Mielestäni kriitikko unohtaa silloin vastuunsa.
Televisiomainoksen miestä rohkaistiin erottautumaan apinasta käyttämällä kondomia. Parin prosentin geneettinen etu saataisiin näin hyötykäyttöön.
Eräitä lintulajeja on ihailtu esikuvallisen yksiavioisina. Uudet tutkimusmenetelmät ovat paljastaneet monen siittäjän tökkineen spermaansa samaan houkuttimeen. Siivekkäitä on moneksi. Käki vertautuu elatuskulunsa muilla maksattaviin hurmureihin. Jäätikön hyvinpukeutunut herrasmies ottaa täyden vastuun. Pingviini jököttää uskollisena munan päällä, se paastoaa siinä viikkoja, kun puoliso herkuttelee etäällä. Hautomisvuorottelusta ei ole tietoakaan.
Moni uros ahmii omat jälkeläisensä. Eräät hyönteisnaaraat ehtivät ennakoimaan. Ne surmaavat kosijansa välittömästi, kun temput on tehty. Päihdevanhemmat yltävät toisinaan lähes vastaaviin suorituksiin.
Naarasleijoja saalistaa, mutta perheenisä ahmii herkkupalat. Ulkopolitiikan hoito vaatii kunnon eväät. Nälkäisenä odottava pesue saa jäänteet.
Luoteisen Pohjois-Amerikan rantakarhuemo on onneton yksinhuoltaja. Sen on tyydyttävä kehnoihin kala-apajiin, koska vilkkaat pennut päätyisivät vahtimatta lajitoverien ateriaksi. Niukka lohisaalis ei vahvista talven varalle. Nallet menehtyvät usein pakkasilla pesäänsä.
Osa eläinuroksista osallistuu ruuanhankintaan ja jälkeläisten suojeluun. Paviaani-isä hellii jopa kylmennyttä poikasvainaata.
Isyys on siis paradoksi. Usein se kammottaa elatusvelvollista, joka viilettää hedelmöitettyään kiimaisten hempukoiden helmoihin. Yhä lukuisammat ihmisisätkin iskevät tyttärensä ikätoverin seksikumppaniksi.
Karmeimmat ihmislajin isät päihittävät eläinperheelliset. Kirjamarkkinoille on tulvinut toinen toistaan raadollisempia insestikuvauksia. Niiden vastaanotto ihmetyttää: onko sisältö täysin merkityksetön kaunokirjallisen kiittelyn alttarilla.
Mielestäni kriitikko unohtaa silloin vastuunsa.
Lyhytproosa Lapamato
Kaisu Hulkko
Ukko oli laihtunut ja häntä huimasi. Kalareissulla hän oli ollut keikahtaa veneestä ja päivän saalis oli jäänyt saamatta. Isä aavisti, mistä voisi olla kyse. Hän kävi ukin jälkeen huussissa ja voi jestas: asia selvisi.
- Lapamatoja, hyi helkkari, isä sanoi ja soitti terveydenhoitajalle.
Hoitaja tuli ukkia parantamaan. Isä keitti vettä. Hoitaja otti laukusta emalikannun, josta roikkui punainen letku. Ukki käskettiin pitkälleen petiin ja lapset ajettiin pihalle.
Tirri kihisi uteliaisuutta. Mitä ukille tehdään?
Allun mukaan sen mahaan kaadetaan vettä.
- Silläkö se lihoo?
- Hölmö, ei vesi jää sinne. Se virtaa ulos itsekseen ja sen mukava madot uivat pois.
- Uivat?
- No, jotenkin vaan tulevat.
Pian hoitaja tuli pihalle mukanaan pesuvati täynnä vaaleita lapamatoja. Tirrin mielestä matonauhaa oli sata kilometriä, vaikka ei sitä kukaan halunnut mitata. Allu väitti, että vedessä oli myrkkyä, josta mato ei tykännyt ja siksi tuli pois.
Myrkkyä? Hui.
Niin ukki pääsi madoista ja samana iltana se meni taas ongelle.
Ukko oli laihtunut ja häntä huimasi. Kalareissulla hän oli ollut keikahtaa veneestä ja päivän saalis oli jäänyt saamatta. Isä aavisti, mistä voisi olla kyse. Hän kävi ukin jälkeen huussissa ja voi jestas: asia selvisi.
- Lapamatoja, hyi helkkari, isä sanoi ja soitti terveydenhoitajalle.
Hoitaja tuli ukkia parantamaan. Isä keitti vettä. Hoitaja otti laukusta emalikannun, josta roikkui punainen letku. Ukki käskettiin pitkälleen petiin ja lapset ajettiin pihalle.
Tirri kihisi uteliaisuutta. Mitä ukille tehdään?
Allun mukaan sen mahaan kaadetaan vettä.
- Silläkö se lihoo?
- Hölmö, ei vesi jää sinne. Se virtaa ulos itsekseen ja sen mukava madot uivat pois.
- Uivat?
- No, jotenkin vaan tulevat.
Pian hoitaja tuli pihalle mukanaan pesuvati täynnä vaaleita lapamatoja. Tirrin mielestä matonauhaa oli sata kilometriä, vaikka ei sitä kukaan halunnut mitata. Allu väitti, että vedessä oli myrkkyä, josta mato ei tykännyt ja siksi tuli pois.
Myrkkyä? Hui.
Niin ukki pääsi madoista ja samana iltana se meni taas ongelle.
Lyhytproosa Pelti
Hannele Laaksonen
Kuorsaus täytti vinttihuoneen.
Sinttu kohensi Porin Matin pesää. Hiillos punoitti vielä. Peltiä voisi pienentää. Hän kurkotti peltiin, mutta pysähtyi. Alkovissa hiljeni hetkeksi. Sika!
Vain pieni liike ja... Noinko helppoa se olisi?
Kaipaisiko kukaan?
Lapset? Eivät, jos tuntisivat hänet.
Äiti? Olisi helpottunut.
Yhteiskunta? Pelkkää säästöä.
Hän? Hän tekisi kakun. Sinttu katsoi katkennut kynttään. Sekin tuon sian syy.
Hän työnsi kokeeksi. Ei tuntunut miltään.
Ei! Älä tee sitä! Lähde ulos. Missä auton avaimet? Nahkarotsin povitaskussa.
Siellä on muutakin?
Muistosormus! Tanja 31.5.1990.
Sintun huulet kiristyivät. Hän pujotti sormuksen vihkisormusten väliin. Yhtään epäröimättä hän kurkotti peltiin ja työnsi pohjaan.
Portaat narisivat. Auto kaasutti valtatielle. Kilometrin päässä se pysähtyi. Vieläkö ehtisi...
Kuorsaus täytti vinttihuoneen.
Sinttu kohensi Porin Matin pesää. Hiillos punoitti vielä. Peltiä voisi pienentää. Hän kurkotti peltiin, mutta pysähtyi. Alkovissa hiljeni hetkeksi. Sika!
Vain pieni liike ja... Noinko helppoa se olisi?
Kaipaisiko kukaan?
Lapset? Eivät, jos tuntisivat hänet.
Äiti? Olisi helpottunut.
Yhteiskunta? Pelkkää säästöä.
Hän? Hän tekisi kakun. Sinttu katsoi katkennut kynttään. Sekin tuon sian syy.
Hän työnsi kokeeksi. Ei tuntunut miltään.
Ei! Älä tee sitä! Lähde ulos. Missä auton avaimet? Nahkarotsin povitaskussa.
Siellä on muutakin?
Muistosormus! Tanja 31.5.1990.
Sintun huulet kiristyivät. Hän pujotti sormuksen vihkisormusten väliin. Yhtään epäröimättä hän kurkotti peltiin ja työnsi pohjaan.
Portaat narisivat. Auto kaasutti valtatielle. Kilometrin päässä se pysähtyi. Vieläkö ehtisi...
Lyhytproosa Ei erityisen yllättävää
Reetta Isoviita
Olipa kerran miehenraato. Se oli tullut pohjoisesta, niin päätteli ruumiin löytäjä kalman selkärepusta. Se oli poronnahkaa. Toisin kuin saattaisi kuvitella, ruumis ei ollut tullessaan elävä mies. Päinvastoin, se oli ollut perin kuollut. Sydänkohtaukseen.
Harmillista, sillä se ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, missä nyt makasi - Tahvanaisen pellolla. Ja kuten yleisesti tiedettiin, Tahvanaisen pelto oli hemmetin kaunis paikka keltaisine tähkäpäineen ja sinisine taivaineen. Kuollut mies olisi pitänyt siitä.
Miehenraadon nimi oli Lieto. Eläessään Lieto oli toiminut maisemamaalarina.
Kuten ruumiin heikosta kunnosta oli pääteltävissä, ammatti ei ollut lyönyt leiville. Lapaluut pingottivat auringon paahtamaa nahkaa. Kantapäät olivat kuin pari rumia palttoonnappeja. Pääkallo kiilsi kaljuna.
Se oli takaapäin paljon mukavamman näköinen kuin edestä. Näin totesi isäntä Tahvanainen kääntäessään ruumiin selälleen.
Naamaa Liedolla ei enää ollut. Niin käy kun yrittää päteä. Sitä saattaa pudota korkealta, kun maalaa maisemaa helikopterikyydissä ilman turvavöitä. Ja saattaapa käydä niinkin, että alapuolelta lentää samalla joku Finnairin harjoittelija, jonka matkassa voi epäonninen taiteilija roikkua useammankin kunnanrajan yli - kunnes putoaa jonkun mukavan viljelijän pellolle.
Onneksi eivät sentään pensselit katkenneet. Liedon perikunta löysi ne myöhemmin maalariparan repusta. Niistä riitti perikunnalle riidanaihetta moneksi vuodeksi. Eikä kukaan hankkinut vainajalle kiveä.
Olipa kerran miehenraato. Se oli tullut pohjoisesta, niin päätteli ruumiin löytäjä kalman selkärepusta. Se oli poronnahkaa. Toisin kuin saattaisi kuvitella, ruumis ei ollut tullessaan elävä mies. Päinvastoin, se oli ollut perin kuollut. Sydänkohtaukseen.
Harmillista, sillä se ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, missä nyt makasi - Tahvanaisen pellolla. Ja kuten yleisesti tiedettiin, Tahvanaisen pelto oli hemmetin kaunis paikka keltaisine tähkäpäineen ja sinisine taivaineen. Kuollut mies olisi pitänyt siitä.
Miehenraadon nimi oli Lieto. Eläessään Lieto oli toiminut maisemamaalarina.
Kuten ruumiin heikosta kunnosta oli pääteltävissä, ammatti ei ollut lyönyt leiville. Lapaluut pingottivat auringon paahtamaa nahkaa. Kantapäät olivat kuin pari rumia palttoonnappeja. Pääkallo kiilsi kaljuna.
Se oli takaapäin paljon mukavamman näköinen kuin edestä. Näin totesi isäntä Tahvanainen kääntäessään ruumiin selälleen.
Naamaa Liedolla ei enää ollut. Niin käy kun yrittää päteä. Sitä saattaa pudota korkealta, kun maalaa maisemaa helikopterikyydissä ilman turvavöitä. Ja saattaapa käydä niinkin, että alapuolelta lentää samalla joku Finnairin harjoittelija, jonka matkassa voi epäonninen taiteilija roikkua useammankin kunnanrajan yli - kunnes putoaa jonkun mukavan viljelijän pellolle.
Onneksi eivät sentään pensselit katkenneet. Liedon perikunta löysi ne myöhemmin maalariparan repusta. Niistä riitti perikunnalle riidanaihetta moneksi vuodeksi. Eikä kukaan hankkinut vainajalle kiveä.
Proosaruno: Kuolemattomuus
Tarja Tiilimäki
Nainen, käsissään ikuiset joen uomat, elämän tiskivesien syövyttämät. Kylmänkyhmyt verkatehtaan vetoisilta lattioilta. Tuhannet solmut. Lankojen loputon tanssi. Ikkunan takana elämä. Kutoi sukkaa lapselle, lapsenlapselle, lapsenlapsenlapselle.
Eli aikansa, teki kuolemaa aikansa. Kantoi geeneissään miljoonien vuosien muistijälkiä. Teki itsestään kuolemattoman lapsissaan. Venosan ruhtinas Gesualdo tappoi vaimonsa, tämän rakastajan ja lapsensa. Häpeä kaivoi kuoppia sieluun; jyskytti yöt silmäluomissa. Ruhtinas anoi tuskalleen armahdusta, hyvitystä kivulla. Tuskasta ja häpeästä nousi kauneus. Madrigaalien sävelharmoniassa anteeksianto ja hyvitys. Kuolemattomuus sanassa, äänessä, siveltimen vedossa, perhosen siivessä, mullassa maan. Kahdenkymmenentuhannen valovuoden päässä V838 Monocetoris -tähti sytyttää punaisen lyhtynsä.
Nainen, käsissään ikuiset joen uomat, elämän tiskivesien syövyttämät. Kylmänkyhmyt verkatehtaan vetoisilta lattioilta. Tuhannet solmut. Lankojen loputon tanssi. Ikkunan takana elämä. Kutoi sukkaa lapselle, lapsenlapselle, lapsenlapsenlapselle.
Eli aikansa, teki kuolemaa aikansa. Kantoi geeneissään miljoonien vuosien muistijälkiä. Teki itsestään kuolemattoman lapsissaan. Venosan ruhtinas Gesualdo tappoi vaimonsa, tämän rakastajan ja lapsensa. Häpeä kaivoi kuoppia sieluun; jyskytti yöt silmäluomissa. Ruhtinas anoi tuskalleen armahdusta, hyvitystä kivulla. Tuskasta ja häpeästä nousi kauneus. Madrigaalien sävelharmoniassa anteeksianto ja hyvitys. Kuolemattomuus sanassa, äänessä, siveltimen vedossa, perhosen siivessä, mullassa maan. Kahdenkymmenentuhannen valovuoden päässä V838 Monocetoris -tähti sytyttää punaisen lyhtynsä.
Runo: Tähtiä katsomaan
Sisko Lännenmäki
Tähtiä katsomaan
Korkeuksien kunnioitetut tähdet hei,
ja nämä pimeitten kaupunkien kirkastetut ikkunat,
elämä siellä hellästi shoppailtujen verhojen takana!
Onko verenpisara akkunalla enne,
sillä ambulanssin huuto leikkaa lasten yötä
ja poliisin vilkku yhteistä pimeää.
Pääsevätkö pienet värisevät vartalot tähtisadesilmin
oikeita tähtiä katolta katsomaan?
Sellaisen kanssa pyydän, joka vielä tässä maailmassa
ihmeisiin uskoo ja oikeita tähtiä tuntee?
Tähtiä katsomaan
Korkeuksien kunnioitetut tähdet hei,
ja nämä pimeitten kaupunkien kirkastetut ikkunat,
elämä siellä hellästi shoppailtujen verhojen takana!
Onko verenpisara akkunalla enne,
sillä ambulanssin huuto leikkaa lasten yötä
ja poliisin vilkku yhteistä pimeää.
Pääsevätkö pienet värisevät vartalot tähtisadesilmin
oikeita tähtiä katolta katsomaan?
Sellaisen kanssa pyydän, joka vielä tässä maailmassa
ihmeisiin uskoo ja oikeita tähtiä tuntee?
Runo: Jos vielä voi toivoa
Onerva Lääperi
elohopealämpömittarit ja tuuliviirit
kosteus- ja sademittarit
joutavat museoon
kotona tuolista nousematta säät
meillä ja maailmalla
kertavilkaisulla sääasemasta
en lähde kylille turhan tähden
vilkaisen webkuvasta kuka baanalla kulkee
kuka tunturihotellilla hengailee
miltä Nykissä näyttää
autoni kanssa keskustelen
- anna juotavaa
- varo lähikosketusta
- kulutus nyt kahdeksan
- kiinnitä turvavyö
- sulje vasen takaovi
se kertoo mitä kautta ajetaan
tottelen
en puhu mikrouunista hellasta tai
pesukoneesta ilmanpuhdistajasta ja -kuivaimesta
saunan kiukaasta puhelinoperaattoreista
kännyköiden kameroista
en ainakaan
nettiyhteyksin
haluaisin nämä kaikki
kauko-ohjattuina
valmiiksi asennettuina ohjelmoituina huollettuina
ja maksettuina
ilman salasanoja
mykän nörttikäyttäjän kera
jos vielä voisin toivoa
niin
kaikki kellot oikeaan aikaan, jos mitenkään sopii -
päätä särkee...
elohopealämpömittarit ja tuuliviirit
kosteus- ja sademittarit
joutavat museoon
kotona tuolista nousematta säät
meillä ja maailmalla
kertavilkaisulla sääasemasta
en lähde kylille turhan tähden
vilkaisen webkuvasta kuka baanalla kulkee
kuka tunturihotellilla hengailee
miltä Nykissä näyttää
autoni kanssa keskustelen
- anna juotavaa
- varo lähikosketusta
- kulutus nyt kahdeksan
- kiinnitä turvavyö
- sulje vasen takaovi
se kertoo mitä kautta ajetaan
tottelen
en puhu mikrouunista hellasta tai
pesukoneesta ilmanpuhdistajasta ja -kuivaimesta
saunan kiukaasta puhelinoperaattoreista
kännyköiden kameroista
en ainakaan
nettiyhteyksin
haluaisin nämä kaikki
kauko-ohjattuina
valmiiksi asennettuina ohjelmoituina huollettuina
ja maksettuina
ilman salasanoja
mykän nörttikäyttäjän kera
jos vielä voisin toivoa
niin
kaikki kellot oikeaan aikaan, jos mitenkään sopii -
päätä särkee...
Runo: Ihosi on hiljainen tarina
Tarja Tiilimäki
Ihosi on hiljainen tarina
sanoit kun painoit korvasi
vatsalleni
rinnoilleni
polvitaipeelleni
Halusit lukea minut
käännellä lehtiäni kaikessa rauhassa
syventyä juoneeni
en ole enää vieras tässä talossa
löysin tyhjät huoneet
kellarin ja vintin ja salakäytävän
talossani eivät huuda enää syntymättömät lapseni
ajatukset huutavat.
Ihosi on hiljainen tarina
sanoit kun painoit korvasi
vatsalleni
rinnoilleni
polvitaipeelleni
Halusit lukea minut
käännellä lehtiäni kaikessa rauhassa
syventyä juoneeni
en ole enää vieras tässä talossa
löysin tyhjät huoneet
kellarin ja vintin ja salakäytävän
talossani eivät huuda enää syntymättömät lapseni
ajatukset huutavat.
Runo: Tosi mies
Onerva Lääperi
Miestä kiireestä kantapäihin
omaa mieskunnon,
tarkan omatunnon
sekä miehen kunnian.
Miestä kiireestä kantapäihin
käy horjumatta työmatkat,
ottaa tarvittaessa hatkat
tai uskomattomia jaksaa.
Miestä kiireestä kantapäihin
kestää tiukimmatkin neuvottelut,
taitaa vaikeimmatkin sovittelut
jyrkästi kaikki kieltää, kiertää.
Kantapäissä hiertää?
Miestä kiireestä kantapäihin
omaa mieskunnon,
tarkan omatunnon
sekä miehen kunnian.
Miestä kiireestä kantapäihin
käy horjumatta työmatkat,
ottaa tarvittaessa hatkat
tai uskomattomia jaksaa.
Miestä kiireestä kantapäihin
kestää tiukimmatkin neuvottelut,
taitaa vaikeimmatkin sovittelut
jyrkästi kaikki kieltää, kiertää.
Kantapäissä hiertää?
Runo: Metsään
Leila Grönroos
Aja minut metsään,
niin kuin paimenpoika karjansa.
Metsä on minun kotini,
siellä näet minut omieni kanssa.
Aja minut metsään!
Mutta vasta metsän reunassa
kosketan maata jalallani.
Matka sinne on pitkä ja katuinen.
Siksi toivon; mennään sittenkin
roverilla.
Jalkani astuu tutulle tielle.
mattonsa kutoneet kuuset, männyt.
Pehmeinä neulaset joustaa.
Vanamon kukkien ujo hymy tervehtää,
kun vapautan varpaani
köynnösten ritasta.
(julkaistu myös kokoelmassa Leila Grönroos, Vieläkin kevättä kannan, 2006)
Aja minut metsään,
niin kuin paimenpoika karjansa.
Metsä on minun kotini,
siellä näet minut omieni kanssa.
Aja minut metsään!
Mutta vasta metsän reunassa
kosketan maata jalallani.
Matka sinne on pitkä ja katuinen.
Siksi toivon; mennään sittenkin
roverilla.
Jalkani astuu tutulle tielle.
mattonsa kutoneet kuuset, männyt.
Pehmeinä neulaset joustaa.
Vanamon kukkien ujo hymy tervehtää,
kun vapautan varpaani
köynnösten ritasta.
(julkaistu myös kokoelmassa Leila Grönroos, Vieläkin kevättä kannan, 2006)
Runo: Ennen pitkää hiljaisuutta
Pekka Mustonen
Ennen pitkää hiljaisuutta
- tulin vielä.
Äänetönnä puuntaa taivaanrantaan kaje.
Vitkaan kasvaa päivän ylle
helmeilevä umpihanki.
Kapeana siintää raito,
se ainut,
erämaan on vanki.
Ei kylää enää.
Ken muistaa elon
voi unen lailla kuulla menneen.
Hiljaa kummun alle kerran
pudottelee aatteet, muistot,
elon sirpaleita merran.
Unohduksen uusi kulma.
Ja lepoon taipuvainen mieli valmis.
Tuomari jo viime virren soittaa,
Kaikkivallan kanteleella.
Kaipuun kaihtimet saa nostaa ylös.
Ennen pitkää hiljaisuutta
- tulin vielä.
Äänetönnä puuntaa taivaanrantaan kaje.
Vitkaan kasvaa päivän ylle
helmeilevä umpihanki.
Kapeana siintää raito,
se ainut,
erämaan on vanki.
Ei kylää enää.
Ken muistaa elon
voi unen lailla kuulla menneen.
Hiljaa kummun alle kerran
pudottelee aatteet, muistot,
elon sirpaleita merran.
Unohduksen uusi kulma.
Ja lepoon taipuvainen mieli valmis.
Tuomari jo viime virren soittaa,
Kaikkivallan kanteleella.
Kaipuun kaihtimet saa nostaa ylös.
Runo: Hyhmää, avovettä
Onerva Lääperi
Harmaata lunta
rannalla vielä jääsohjoa kasoissa
mutta meri välkkyy jo
ilolla auringon kilossa
Suuri kevättuulen pudottama oksa
poikien leikeissä
myrsky sai sen putoamaan
mutta pojat eivät saa hajoamaan
Joutsenet lipuvat ohi
hyytävässä kimaltavassa vedessä
kylmääkö niitä suven edessä
minussa aukeaa sulavesi
Harmaalta kuraiselta tieltä näkee kauas
ei minnekään
Näyt tulevat aikanaan
Harmaata lunta
rannalla vielä jääsohjoa kasoissa
mutta meri välkkyy jo
ilolla auringon kilossa
Suuri kevättuulen pudottama oksa
poikien leikeissä
myrsky sai sen putoamaan
mutta pojat eivät saa hajoamaan
Joutsenet lipuvat ohi
hyytävässä kimaltavassa vedessä
kylmääkö niitä suven edessä
minussa aukeaa sulavesi
Harmaalta kuraiselta tieltä näkee kauas
ei minnekään
Näyt tulevat aikanaan
Runo: Risti
Leila Grönroos
Vedän alas alttarilta
turhan kimalluksen.
Suitsukkeiden glooriankin
vaihdan klooriin.
Ainoa jonka jätän
on valkoinen kukka. Ja katso:
kastetta terälehdellä
Saan anteeksi.
Risti, joka nyt paremmin näkyy
on vanhaa puuta
kaikki vuosien merkit
se kantaa eteenpäin
ja on muuttumatonta.
(runo on julkaistu myös kokoelmassa Leila Grönroos, Vieläkin kevättä kannan, 2006)
Vedän alas alttarilta
turhan kimalluksen.
Suitsukkeiden glooriankin
vaihdan klooriin.
Ainoa jonka jätän
on valkoinen kukka. Ja katso:
kastetta terälehdellä
Saan anteeksi.
Risti, joka nyt paremmin näkyy
on vanhaa puuta
kaikki vuosien merkit
se kantaa eteenpäin
ja on muuttumatonta.
(runo on julkaistu myös kokoelmassa Leila Grönroos, Vieläkin kevättä kannan, 2006)
Runo: Rakkauden lahja
Leila Grönroos
(julkaistu myös runokokoelmassa Vieläkin kevättä kannan, 2006)
Hänet on tehty
rakkaudesta,
pyydetty ja saatu.
Lahjaa kaikki
mitä näet
- myöskin luonteen laatu.
(julkaistu myös runokokoelmassa Vieläkin kevättä kannan, 2006)
Hänet on tehty
rakkaudesta,
pyydetty ja saatu.
Lahjaa kaikki
mitä näet
- myöskin luonteen laatu.
Runo Ratsastin kaipuun kultaisella orhilla
Tarja Tiilimäki
Ratsastin kaipuun kultaisella orhilla
petoksen palavassa heinikossa
epätoivon raipalla iskin
hevosen hehkuvia kylkiä
kannukset polttivat jalkojani
suitset käsiäni
vähät kivusta
pahasta olosta
minun oli otettava se mikä
on
oli
tulee
epäröimättä
itkemättä
huutamatta
armahtamatta
tulin kauas
menin lähelle
etsin
Ratsastin kaipuun kultaisella orhilla
petoksen palavassa heinikossa
epätoivon raipalla iskin
hevosen hehkuvia kylkiä
kannukset polttivat jalkojani
suitset käsiäni
vähät kivusta
pahasta olosta
minun oli otettava se mikä
on
oli
tulee
epäröimättä
itkemättä
huutamatta
armahtamatta
tulin kauas
menin lähelle
etsin
Runo: Sataa
Onerva Lääperi
Sataa, kaatamalla
tänä vuonna on satanut aina
ainakin kesän ja syksyn.
Mihin se kaikki vesi menee?
Mutta haittaako se mitään
jos on kahdeksasta neljään
luurit korvilla ja antaa numeroita, osoitteita.
Sano nyt sen Maikin baarin numero – sen joka
on siinä torin vieressä – tiedät kai sä nyt sen
Ei Tampereella, mä nyt sinne soita
--- Loimaalla –
Pirun ämmä, hullu lehmä
No ei se haittaa
Antaa sataa vaan
Lotiskoon
Sataa, kaatamalla
tänä vuonna on satanut aina
ainakin kesän ja syksyn.
Mihin se kaikki vesi menee?
Mutta haittaako se mitään
jos on kahdeksasta neljään
luurit korvilla ja antaa numeroita, osoitteita.
Sano nyt sen Maikin baarin numero – sen joka
on siinä torin vieressä – tiedät kai sä nyt sen
Ei Tampereella, mä nyt sinne soita
--- Loimaalla –
Pirun ämmä, hullu lehmä
No ei se haittaa
Antaa sataa vaan
Lotiskoon
Runo Kuusaan poika
Pekka Mustonen
Usvan takaa hämärästä
aamun kajo kantaa tiedon.
Armoton on rahavallan ääni.
Voiittooo!
Kummastelen.
Työhön kerran käski rahavalta.
vaan outoa on uusi aika,
Uuden ajan aatteen myötä,
haluta ei miehen työtä.
Jos pinnalla ei pysy laiva.
on tuloksena tunnonvaiva.
Miks työ ei kelpaa,
vaikka soutais halvemmalla.
Kilpailua, kamppailua,
Ahdistus ei voimaa anna
rahastot ei ruokaa kanna.
Sitoumusko?
Sopimusko?
Koneet jylisevät vielä.
Ne vielä vaatii vahdin, sekä opin.
Ihmisyyttä ylenpänä.
Tuomariston suuri mahti
uhkaa jakaa kansan kahti.
se koneillekin määrää Stopin.
Miks tehdas
verhottuna mustaan?
Nytpä puhuu mainen mahti.
Näkymätön omistaja. Suuren salkun säilyttäjä.
Ole vaiti, odottele!
Osta vaikka osakkeita!
Ymmärrys ei yksin riitä.
Uhkaa väki unelmilla.
Autuas on unen mahti,
pehmeää ja untuvaa,
se silmät uneen ummistaa,
ja levon antaa.
Hymyyn huulet salaa saa.
Muistaa uni ajan menneen.
Oli kerran … Kymijoki
Se antoi elämän ja toivon.
Oli pakko pakon edessä
nousta virran virtaa vastaan.
Oli köyhyys, ahdistuksen painolasti,
vaan riitti usko unelmiin.
Vielä noustaan notkomailla,
Vielä katto kestää sateen.
Vielä seinät estää tuulen,
leikinääni heläjää.
Kivulias ahneen kieli
Odotelee obtioita
Eikö riitä,
että polkee perheen,
painaa elämän ja ihmisarvon.
Onko tieto toden totuus
vai vanhan vallan palvelija.
On täällä ennenkin tuumailtu.
Sitä mietti ikävissään,vainon raastamana vanha Markku?
Oli valmis kuolemalle.
Vaan mitä miettii nuorukainen?
Uuden ajan, uusin innoin.
Mistä löytää mielenrauha,
piikkien pistelevien keskeltä.
Onko pakko on paeta vieraille maille,
Käydä käskystä sotaan.
Löytyykö työtä uudelle työkansalle.
Vielä luottaa voimaan toveruuden.
vai saarnastuolista sanottuun neuvoon.
Usko, vallan ooppiumi.
Raadannasta raivoisasta.
Lohduton on lopputulos.
Toivoton on oma tuomio.
Kantaako oksa…?
Aatteensurma vainoaa
Osta niitä osakkeita!
Ole vaiti!
…Oksassa naru jo oottaa.
Usvan takaa
Illan hämy kantaa äänen.
Tule eloon murheistasi,
Jätä itkus!
Muista mihin päätyi Vanha Markku.
”Viel ei ollut mennyt kaikki toivo.”
Kyllä se siitä, ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa…
Kullekin ansionsa mukaan
kultakin kykyjensä mukaan
Antaa Kymijoki vielä toivon.
Taasen noustaa virtaa vastaan,
vielä maksaa mäki velan.
Ääretön on uuden oppi.
Voimakas on ihmismieli,
Se antaa voiman elämälle.
Olet vapaa, valmis uuteen työhön.
Usvan takaa hämärästä
aamun kajo kantaa tiedon.
Armoton on rahavallan ääni.
Voiittooo!
Kummastelen.
Työhön kerran käski rahavalta.
vaan outoa on uusi aika,
Uuden ajan aatteen myötä,
haluta ei miehen työtä.
Jos pinnalla ei pysy laiva.
on tuloksena tunnonvaiva.
Miks työ ei kelpaa,
vaikka soutais halvemmalla.
Kilpailua, kamppailua,
Ahdistus ei voimaa anna
rahastot ei ruokaa kanna.
Sitoumusko?
Sopimusko?
Koneet jylisevät vielä.
Ne vielä vaatii vahdin, sekä opin.
Ihmisyyttä ylenpänä.
Tuomariston suuri mahti
uhkaa jakaa kansan kahti.
se koneillekin määrää Stopin.
Miks tehdas
verhottuna mustaan?
Nytpä puhuu mainen mahti.
Näkymätön omistaja. Suuren salkun säilyttäjä.
Ole vaiti, odottele!
Osta vaikka osakkeita!
Ymmärrys ei yksin riitä.
Uhkaa väki unelmilla.
Autuas on unen mahti,
pehmeää ja untuvaa,
se silmät uneen ummistaa,
ja levon antaa.
Hymyyn huulet salaa saa.
Muistaa uni ajan menneen.
Oli kerran … Kymijoki
Se antoi elämän ja toivon.
Oli pakko pakon edessä
nousta virran virtaa vastaan.
Oli köyhyys, ahdistuksen painolasti,
vaan riitti usko unelmiin.
Vielä noustaan notkomailla,
Vielä katto kestää sateen.
Vielä seinät estää tuulen,
leikinääni heläjää.
Kivulias ahneen kieli
Odotelee obtioita
Eikö riitä,
että polkee perheen,
painaa elämän ja ihmisarvon.
Onko tieto toden totuus
vai vanhan vallan palvelija.
On täällä ennenkin tuumailtu.
Sitä mietti ikävissään,vainon raastamana vanha Markku?
Oli valmis kuolemalle.
Vaan mitä miettii nuorukainen?
Uuden ajan, uusin innoin.
Mistä löytää mielenrauha,
piikkien pistelevien keskeltä.
Onko pakko on paeta vieraille maille,
Käydä käskystä sotaan.
Löytyykö työtä uudelle työkansalle.
Vielä luottaa voimaan toveruuden.
vai saarnastuolista sanottuun neuvoon.
Usko, vallan ooppiumi.
Raadannasta raivoisasta.
Lohduton on lopputulos.
Toivoton on oma tuomio.
Kantaako oksa…?
Aatteensurma vainoaa
Osta niitä osakkeita!
Ole vaiti!
…Oksassa naru jo oottaa.
Usvan takaa
Illan hämy kantaa äänen.
Tule eloon murheistasi,
Jätä itkus!
Muista mihin päätyi Vanha Markku.
”Viel ei ollut mennyt kaikki toivo.”
Kyllä se siitä, ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa…
Kullekin ansionsa mukaan
kultakin kykyjensä mukaan
Antaa Kymijoki vielä toivon.
Taasen noustaa virtaa vastaan,
vielä maksaa mäki velan.
Ääretön on uuden oppi.
Voimakas on ihmismieli,
Se antaa voiman elämälle.
Olet vapaa, valmis uuteen työhön.
Runo: Hyttyshyäkkäys ja muit luanno ilmiöit
Hannele Laaksonen
Hanhipuisto.
Satakiälisaari. Peippo-Polsa.
Vesirottaväylä. Sinisorsasuisto.
Ja hirmune hyttyshyäkkäys!
Hyttyse hurvitteleva muu hipiällän.
Intohimose itika iskevä inhottavi paukami ihol.
Imevä must vert ko vampyri.
Pörräväp poskel ja kutittavak korvas.
Mitä lainkka mahtavak kuiskutell?
Mut mitä hyttysist ko
satakiälek kujertava rantapusikos!
Se on ko timanttien tiplutust korvis.
Vesirota vetävä vakko jokkehe.
Pari suarssa räpeltä siivilles viistoste vasemmal.
Loki syäksy joest ittelles iltapala.
Neli isso rusakka kara pisi mäkki.
Mut misä nyy ova fasanikuko sireneines?
Mitä olis Pori
ilma Kokemäejoe suisto?
Ei mittä!
Hanhipuisto.
Satakiälisaari. Peippo-Polsa.
Vesirottaväylä. Sinisorsasuisto.
Ja hirmune hyttyshyäkkäys!
Hyttyse hurvitteleva muu hipiällän.
Intohimose itika iskevä inhottavi paukami ihol.
Imevä must vert ko vampyri.
Pörräväp poskel ja kutittavak korvas.
Mitä lainkka mahtavak kuiskutell?
Mut mitä hyttysist ko
satakiälek kujertava rantapusikos!
Se on ko timanttien tiplutust korvis.
Vesirota vetävä vakko jokkehe.
Pari suarssa räpeltä siivilles viistoste vasemmal.
Loki syäksy joest ittelles iltapala.
Neli isso rusakka kara pisi mäkki.
Mut misä nyy ova fasanikuko sireneines?
Mitä olis Pori
ilma Kokemäejoe suisto?
Ei mittä!
Runo: Mummun pannariräppi
Hannele Laaksonen
Tänään on maanantai - pannaripäivä - ahvenanmaalaista - tule ja maista.
Kardemummaa vaniljaa kielelläsi maistat - nenälläsi haistat. Juu.
Pojat siitä tykkää paitsi Wilson joka makuun ei oo päässy -
vielä - mut joku päivä - tiedä
hän pannaria pyytää - sitä poskeensa syytää. Hilloa ei haluu
se rinnuksille valuu - ja sormet tulee tahmaisiksi. Juu
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Jo rapussa he haistaa pannarin tuoksun - ryntää juoksuun.
Kuka on ensin ovella mummin? Se saa purukummin!
Ovi on auki eteiseen asti. Siellä on rasti: Saappaat tähän!
Himmatkaa vähän! - Ettei tule ikäviä lammikoita - mummi inhoo noita
se tietää siivoomista - luuttuamista - koukistelemista. Juu
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Vaatevana johtaa olohuoneeseen - jossa pojat huutaa:
Pannaria pöytään - tai kuollaan nälkään - odottaa ei jaksa. Juu.
Valmiiksi laittanut lautaset on mummi, kun kumminki
pojat kärsimättöminä kysyy: Mikä maksaa, kun pannari viipyy?
Pojat jo hiiltyy! Mummi vaan kysyy onko kätöset pesty?
Et estyy - viirukset leviämästä - se nyt vielä puuttuis tästä. Juu.
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Sit pannaria naamaan hillolla tai ilman,
kermavaahtoakin on - jos ihan mahdoton - hinku siihen on.
Jeppe sokerilla pannarinsa syö
Patu kaikki lisukkeet sen päälle lyö.
Mut Wilson syö spagettii ketsupilla vain - ei pannarista lain
hän piittaa - vaan viittaa - kintaallaan
Hesen suuntaan - ja huutelee
ET PANNARI ON ROSKARUOKAA! JEE!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä DÄÄ - jalat toimii muttei PÄÄ!
Tänään on maanantai - pannaripäivä - ahvenanmaalaista - tule ja maista.
Kardemummaa vaniljaa kielelläsi maistat - nenälläsi haistat. Juu.
Pojat siitä tykkää paitsi Wilson joka makuun ei oo päässy -
vielä - mut joku päivä - tiedä
hän pannaria pyytää - sitä poskeensa syytää. Hilloa ei haluu
se rinnuksille valuu - ja sormet tulee tahmaisiksi. Juu
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Jo rapussa he haistaa pannarin tuoksun - ryntää juoksuun.
Kuka on ensin ovella mummin? Se saa purukummin!
Ovi on auki eteiseen asti. Siellä on rasti: Saappaat tähän!
Himmatkaa vähän! - Ettei tule ikäviä lammikoita - mummi inhoo noita
se tietää siivoomista - luuttuamista - koukistelemista. Juu
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Vaatevana johtaa olohuoneeseen - jossa pojat huutaa:
Pannaria pöytään - tai kuollaan nälkään - odottaa ei jaksa. Juu.
Valmiiksi laittanut lautaset on mummi, kun kumminki
pojat kärsimättöminä kysyy: Mikä maksaa, kun pannari viipyy?
Pojat jo hiiltyy! Mummi vaan kysyy onko kätöset pesty?
Et estyy - viirukset leviämästä - se nyt vielä puuttuis tästä. Juu.
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Sit pannaria naamaan hillolla tai ilman,
kermavaahtoakin on - jos ihan mahdoton - hinku siihen on.
Jeppe sokerilla pannarinsa syö
Patu kaikki lisukkeet sen päälle lyö.
Mut Wilson syö spagettii ketsupilla vain - ei pannarista lain
hän piittaa - vaan viittaa - kintaallaan
Hesen suuntaan - ja huutelee
ET PANNARI ON ROSKARUOKAA! JEE!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä dää - jalat toimii muttei pää!
Mummut räppää dägä dägä DÄÄ - jalat toimii muttei PÄÄ!
Runo: Punapaulan humpat
Hannele Laaksonen
Punapaulan rappusia unhoita ei kukkaan
kerrankin jos tansseihin lähtenyt on mukkaan.
Lasit hyppi pöydillä ja tomu nousi kattoon
kun humpantahti polvia pompotti.
Porilaiset kiitoradan muistaa lopun ikkää
kauempaakaan tulijoita estänyt ei mikkää.
Lasit hyppi pöydillä ja tomu nousi kattoon
kun humpantahti polvia pompotti.
Matti ja Teppo lauloi aamuyöhön asti:
"polkuja näitä tallaan viimeiseen asti".
Lasit hyppi pöydillä ja tomu nousi kattoon
kun humpantahti polvia pompotti.
Punapaulan rappusia unhoita ei kukkaan
kerrankin jos tansseihin lähtenyt on mukkaan.
Lasit hyppi pöydillä ja tomu nousi kattoon
kun humpantahti polvia pompotti.
Porilaiset kiitoradan muistaa lopun ikkää
kauempaakaan tulijoita estänyt ei mikkää.
Lasit hyppi pöydillä ja tomu nousi kattoon
kun humpantahti polvia pompotti.
Matti ja Teppo lauloi aamuyöhön asti:
"polkuja näitä tallaan viimeiseen asti".
Lasit hyppi pöydillä ja tomu nousi kattoon
kun humpantahti polvia pompotti.
Laulu: Pirunpojan koppajenkka
Kaisu Hulkko
1.
Pirunpoika porilainen, hori lori niin ain,
jatsin jenkan taitaja pärekorin sai vain.
Tyhjä koppa kiitokseksi, Pirunpoika huuteli.
Tuskin kukaan kuunteli seisaallaan.
2.
Pirunpoika sanoi että laulan laulun uuden,
kunhan vain saan palkaksi rahakasan suuren.
Tyhjä koppa kiitokseksi, Pirunpoika huuteli.
Tuskin kukaan kuunteli seisaaltaan.
3.
Kansa tanssi jatsin jenkan, hori lori niin ain.
Pirunpoika katsoi sitä vastinetta kaivain.
Laitan laskun laulustani, Pirunpoika huuteli.
Tuskin kukaan kuunteli seisaaltaan.
1.
Pirunpoika porilainen, hori lori niin ain,
jatsin jenkan taitaja pärekorin sai vain.
Tyhjä koppa kiitokseksi, Pirunpoika huuteli.
Tuskin kukaan kuunteli seisaallaan.
2.
Pirunpoika sanoi että laulan laulun uuden,
kunhan vain saan palkaksi rahakasan suuren.
Tyhjä koppa kiitokseksi, Pirunpoika huuteli.
Tuskin kukaan kuunteli seisaaltaan.
3.
Kansa tanssi jatsin jenkan, hori lori niin ain.
Pirunpoika katsoi sitä vastinetta kaivain.
Laitan laskun laulustani, Pirunpoika huuteli.
Tuskin kukaan kuunteli seisaaltaan.
Jännitysnovelli Leikin loppu
Onerva Lääperi
Pimeä, marraskuun lopun yö on jo lähestymässä aamua. Sataa märkää lunta, pikkulapsen kämmenen kokoisia, mäsähtäviä loiskahduksia osuu Rutin kasvoille ja suortuvaisille, punalatvaisille hiuksille. Juuresta paljastuu tavallinen, maantien värinen kasvu. Viimeisestä tukanleikkauksesta ja värjäyksestä on jo aikaa. Vaalea, puolipitkä villakangastakki on auki ja mustat housut puoliväliin säärtä märkänä. Väsyneen juhlijan hartioilla roikkuu pitkä, punainen kaulaliina, joka putoaa repsottamaan vain toiselle olkapäälle.
Ruti yrittää tarkentaa märkien lumiläiskäreiden keskellä sumeaa katsettaan, ja pyrkii pääsemään tien reunaan. Kävely ei ota onnistuakseen, käynti on horjuvaa ja epävarmaa. Välillä hänen pitää pysähtyä keräämään voimia ja hakemaan suuntaa. Kädet palelevat, päässä pyörii ja vatsassa vääntää. Monivuotinen harrastuskaan ei taannut tänään kunnon kestoa, vaan humalatilasta tuli tavallista tuhdimpi. Niin on käynyt jo monesti.
Se on Einon vika. Taas se oli alkanut pelin pidon Anun kanssa. Melkein oli
suuhun ängennyt siinä Rutin silmien alla. Ja Anu sitten – heti valmiina vaikka mihin. Ruti oli kiukkuunsa tempaissut tuoppia toisen perään, minkä siinä muuta teit. Pubissa ei ollut ollut ketään mielenkiintoista tyyppiä häntä varten. Kukaan ei ollut tarjoutunut lohduttamaan häntä, tuskin vilkaissutkaan. Niin on alkanut tapahtua yhä useammin, hänelle aiemmin tavoitellulle, jopa kilpaillulle. Kaiken huipuksi Eino oli jossakin vaiheessa kadonnut jonnekin. Kuolemakseenkaan Ruti ei muistanut koska se oli tapahtunut, ja entä missä vaiheessa myös Anu oli kadonnut.
Paikka suljettiin ja Rutin oli lähdettävä. Kailottava porukka hajaantui,
mutta hänelle ei tarjoutunut saattajaa.
Musta, hiljainen tienoo ympäröi Rutin. Kuuluu vain hänen omista askeleistaan lähtevä lätinä. Sohjossa ei näy mitään jälkiä ja seuraava katulyhty häämöttää edessä, rivitalon eteen istutettujen kuusien oksien välistä. Niistä pitäisi vielä päästä ohi, ja sitten olisi kotitalo. Katu viettää jotenkin kummallisesti milloin toiselle ja taas toiselle puolelle.
Ruti keskittyy eteenpäin pääsemiseen, eikä kiinnitä suurempaa huomiota kadun varteen pysäköityyn autoon. Musta? Tummansininen? Lumen peitossa ja ikkunat huurussa. Kummalliseen paikkaan jätetty.
Rutin sekavat aivot päättelevät vain, että se on kierrettävä, ja hän ponnistelee hoiperrellen auton ohi.
Hänen tajuntaansa ei ulotu starttaamisääni ja lähenevä hyrinä. Pimeys pysyy samanlaisena.
Auto tärähtää kevyesti osuessaan naiseen. Kuljettaja lisää nopeasti kaasua ja kääntää rattia ojaan päin. Vaalea takki ja mustat housut katoavat auton työntämänä vetelänä myttynä ojan pohjalle. Punainen huivi lennähtää ojan penkalle. Auto pysähtyy töksähtäen juuri ennen ojan reunaa, kuljettaja peruuttaa vähän ja kaasuttaa sitten pois. Vasta seuraavassa
kadunkulmassa hän sytyttää ajovalot.
Rutin jaloissa tuntuva viiltävä kipu ja selästä kuulunut rusahdus selvittävät hänen päänsä yhdessä hetkessä. Vaikka hän ponnistaa kaikki tahdonvoimansa, mikään paikka hänessä ei liiku, pää ei käänny, eikä hän saa mitään tuntumaa käsiinsä ja jalkoihinsa, tai pysty saamaan aikaan äännähdystäkään.
Kauhu saa silti hänen aivonsa toimimaan tavallista kirkkaammin, ja toteamus, ettei hän pysty liikuttamaan itseään mitenkään, saa epätoivoisen tuskan vaihtumaan lamautumiseksi ja alistumiseksi.
Lunta sataa hänen kasvoilleen ja märkä sohjo täyttää hänen sammuvat silmänsä. Lumisade kiihtyy ja tienoo peittyy pehmeään, valkoiseen kosteuteen.
2.
Yöllinen lumisade on lakannut, mutta aura-auto ei ole vielä ehtinyt ajaa lumisohjoa pois kaduilta. Armi Juntunen on vetänyt Marimekon punakukkaiset Unikkosaappaat jalkaansa ja lähtenyt viemään Reetua aamutarpeille, kuten jokaisena aamuna. Reetu on kultainennoutaja, kiltti, vahva koira. Armi ei ole käyttänyt sitä koirakoulussa, eikä ole itse saanut opetettua sitä luopumaan kovasta vetämisestä. Nytkin se etenee innokkaasti talutushihnaa tempoen, vaikka Armi kävelee melko rivakkaa tahtia.
Reetu kulkee kuono maata hipoen, innokkaasti nuuhkien, ja nostaa takajalkaansa muutaman metrin välein jokaisen aurausmerkin tai isomman ruohotupon kohdalla.
Heidän vakioreittinsä kulkee rivitalojen ohi pieneen metsikköön, joka on kasvanut rakentamattoman korttelin keskelle. Siellä Reetu saisi hoitaa aamuiset asiansa ja sitten palattaisiin takaisin samaa reittiä. Enempään ei aamulla ole aikaa, pitempi lenkki tehtäisiin vasta illalla.
Yhtäkkiä Reetu survaisee kuonollaan penkkaa ja jotakin kirkkaan punaista tulee näkyviin. Koira pysähtyy paikoilleen ja inisee hiljaa. Se perääntyy ja etenee sitten uudelleen samalle kohtaa. Nuuhkii paikkaa, perääntyy taas korvat luimussa ja alkaa valittaa. Armi ei ole nähnyt koskaan sen käyttäytyvän tuolla tavalla.
Hän kiirehtii nopeasti katsomaan mitä se oli löytänyt. Nainen tarttuu punaiseen vaatteeseen, toteaa sen jonkun kaulaliinaksi ja nykäisee sen ylös lumesta. Liinan alta paljastuu vaalean ruskea takin helma, joka jatkuu lumen peittämänä kohoumana ojan pohjalle. Nyt Juntusen omastakin suusta kuuluu surkea ulahdus ja huivi putoaa hänen kädestään. Ojassa on mitä ilmeisimmin jotakin muutakin kuin vain takki.
Mitä ihmettä hänen nyt kuuluisi tehdä? Jos siellä on joku, hän ei voi olla enää hengissä, koska lumipeite on aivan rikkumaton. Kuuluuko hänen nyt ensiavun nimissä mennä ojaan ja tutkia mitä siellä on, vai soittaa paikalle joku? Poliisi? Ambulanssi? Ei, kyllä ensin on katsottava mitä siellä on, ettei tule turhaa hälytystä, päättelee Armi jäykkänä järkytyksestä ja astuu varuillaan kohouman vierelle.
Vapisevin käsin hän karistaa lunta pois kohdasta, jossa olettaisi pään sijaitsevan. Esiin tulevat sinertävän valkoiset naisen kasvot, joista harmaanvihertävät silmät tuijottavat elottomina tuhruisen, voimakkaan silmämeikin keskeltä. Tutut kasvot.
3.
Rikosylikonstaapeli Reino Vaalasjoki hieroo silmiään silmälasien alta pujotetuin sormin, pyörittää päätään hitaasti niskojen rutistessa ja paukkuessa. Hän on istunut monta tuntia paikoillaan kirjoituspöydän ääressä ja niskat ovat taas menossa jumiin.
Harmaalta ja teräksiseltä näyttävä, isokokoinen mies on tehnyt koko viikon pitkää päivää, juttuja on paljon ja tutkijoista on aina pula. Pian 50 vuotta täyttävän pitäisi muistaa välillä nousta jaloittelemaan, mutta ei sitä muista keskittyessä ja työn sujuessa. Turhaa istuminen ei ole ollut, edessä on jo melko hyvää vauhtia kasvava tutkimuskansio eilen Normialantieltä löydetystä vainajasta. Vaalasjoki, joka on määrätty tutkimusryhmän vetäjäksi, on käynyt ruumiin löytöpaikalla rikoskonstaapeli Nurkkasen kanssa eilen heti järjestyspoliisin eristettyä alueen.
He olivat yhdessä teknisten tutkijoiden kanssa haravoineet alueen tarkasti. Ennen kuin ruumisauto tuli hakemaan uhria, he näkivät ruumiin juuri siinä kunnossa ja asennossa missä se oli löydetty. Turma-auton renkaan jäljet oli saatu nuoskaisesta lumesta melko hyvin, vaikka lisää lunta oli satanut vielä niiden päällekin.
Auto näytti ensin seisoneen aika kauan kadulla jonkin matkan päässä, joten teko näytti tarkoitukselliselta – murhalta. Muita jälkiä, puskurinpaloja tai lasinsiruja ei löydetty, vaikka katu tutkittiin pitkälle molempiin suuntiin.
He olivat myös puhuttaneet ruumiin löytänyttä Armi Juntusta. Nuori, terhakka nainen oli ollut syvästi järkyttynyt löytäessään naapurinsa lumihangesta. Ei hän ollut tuntenut uhria kovin hyvin, mutta tiesi kertoa tämän muuttaneen viereiseen taloon Eino Kampelan luo välittömästi tämän vaimon muutettua pois. Pahat kielet, ja oikeastaan myös Juntunen, olivat sitä mieltä, että muutto oli tapahtunut jo ennen kuin vaimo ehti alta pois.
Muutto oli tapahtunut pari vuotta sitten ja uusiopari oli vihitty noin puoli vuotta sitten, heti kun avioero oli selvä. Yhdessäelo oli ollut alusta asti värikästä ja viinahuuruista. Pariskunta viihtyi paikallisissa pubeissa ilta- tai pitäisi varmaan sanoa päiväkaudet. Kampela itse on jo työttömyyseläkkeellä kirjavan rakennusalan työuransa jälkeen, mutta vaimo oli ollut vasta 37-vuotias, joten hän taisi olla peruspäivärahalla. Ammatti ei ollut selvinnyt vielä eilisissä kuulusteluissa, tuskin sitä olikaan. Ruthilla ”Rutilla”, oli neljä lasta, kaikki eri isistä, ja selvästi jo pitkälle alkoholisoituneen naisen ulkonäkö ja olemus. Lapsista kaksi ensimmäistä, 20- ja 18-vuotiaat pojat asuvat keskenään kaupungin vuokrakaksiossa. Lauri käy työllisyyskoulutuksessa muurarikurssia ja Tero on armeijassa. 12-vuotias Nanna on Rutin vanhempien hoidossa ja 6-vuotias Jaakko on huostaan otettu. Vanhimmat pojat olivat pyrkineet joskus käymään Kampeloilla äitiään katsomassa tilanteen sen salliessa. Pian vihkimisen jälkeen pariskunnan elämä oli kiihtynyt suorastaan hillittömäksi. Juntunen sanoi ihmetelleensä toisten naapurien kanssa, miten eläke- ja päivärahatulot voivat riittää jatkuvaan juhlimiseen ja rällästämiseen taksiajeluineen. Rutille oli alkanut ilmestyä epäilyttävän kalliita vaatteita, joita hän ei pahemmin kunnostellut, vaan hän osti aina uusia tilalle. Pari viikkoa sitten hän oli esitellyt Juntuselle uutta timanttisormusta ja -korvakoruja. Muutama päivä myöhemmin joku oli tiennyt kertoa hänelle Rutin valitelleen, että oli pudottanut korut jollakin saunareissulla.
Vaalasjoki sulkee kansion ja nousee pystyyn venyttelemään. Ajatukset viipyvät kuitenkin vielä pariskunnassa. Eino Kampela oli saapunut kotiinsa vasta puolenpäivän aikaan, monta tuntia vaimonsa ruumiin löytymisen jälkeen. Mies oli ollut pahassa jurrissa, eikä ollut heti tajunnut, mitä poliisit yrittivät hänelle kertoa. Kun hänelle sitten selvisi, että vaimo on kuollut, hän alkoi suureen ääneen ihmetellä, kuka sen on tappanut. Hän oli samalla paasannut koko joukon miesten etunimiä, mutta kun poliisit kysyivät keitä he ovat, vastauksena oli vain kiivas ärähdys:
- Saakelin ketkuja.
Sen jälkeen miehestä ei enää selvää sanaa saatu. Kysymykseen missä hän oli yönsä viettänyt ja kenen kanssa, ei tullut mitään vastausta, ja hänet jätettiin selvittämään päätään evästyksellä saapua tänään kuulusteltavaksi.
Vaalasjoki soitti Nurkkaselle, ja pyysi tätä kiirehtimään ruumiinavaustietoja ja tulemaan hänen huoneeseensa puolen tunnin päästä, jolloin Kampelaa odotettiin. He olivat eilen käyneet Kampelan autotallissa. Hopeanharmaa Renault Laguna oli ehjä ja kuiva, kuten autotallin lattiakin.
Näytti siltä, ettei autoa oltu ajettu muutamaan päivään.
Nuhruinen ja ylipainoinen Kampela tulee muutamaa minuuttia myöhässä punasilmäisenä, punakirjavat kasvot punertavilla laikuilla ja vaalea, ohut tukka pystyssä, väkevän vanhan ja uuden viinan hajujen sekoituksen leijuessa hänen ympärillään. Hän tavoittelee käytökseensä asiallisuutta ja arvokkuutta, joka ei oikein sovi yhteen ränsistyneen ulkomuodon kanssa. Muistikuvat eilisestä ovat varsin hataria, vain sen hän muistaa selvästi, että oli lähtenyt jossakin vaiheessa iltaa Anu Koiviston kanssa tämän asunnolle. Sieltä hän oli herännyt kymmeneltä aamulla.
Väliin jäävästä ajasta hänellä ei ole mitään käsitystä. Ei hän osaa sanoa, kuka Rutin yli olisi ajanut, ei ainakaan hän. Auto on ollut kotona autotallissa jo neljä päivää, koska Eino ei ole ollut ajokunnossa, eikä Rutilla ollut ajokorttia. Kallen Tuopissa olivat hänen muistikuvansa mukaan olleet ainakin Pertsa Jakonen, Janne Kouvola ja Pentti Kaikuvuori, kaikki Rutin ympärillä aikanaan pyörineitä hännystelijöitä, melkoisessa tuiskeessa Einon mukaan.
Janne Kouvolalla oli ollut auto mukana kuten yleensä. Hänellä oli tapana ajaa porukat kotiin illan päätteeksi pientä korvausta vastaan. Toistaiseksi käytäntö oli toiminut, eikä käry ollut käynyt.
Muita paikalla olijoita olivat olleet Känkäsen ja Joukahaisen pariskunnat, jo keski-ikäisiä pariskuntia. Ne tulivat yleensä yhdessä parille paukulle ja sitten menivät jatkoille jommankumman parin luo.
Tenkasen vaari, jo lähes 70-vuotias, viipyi ehkä tunnin verran joskus alkuillasta ja nuorten poikien joukko, jota Eino ei tuntenut, oli tullut myöhemmin. Eino Kampela ei muistanut, että kukaan näistä olisi puhunut Rutin kanssa.
Ei hän tosin ollut paljon Rutia katsellut, sillä kun oli ollut koko ajan niin kiukkuinen ilme, ja Anu oli ollut niin kiihkeän kiinnostunut kuuntelemaan Einon komennusmatkoiltaan kertomia juttuja.
Nurkkanen oli eilen kierrellyt kaikissa naapureissa ja kysellyt olivatko nämä kuulleet aamuyöllä jotakin melua tai auton ääntä. Viimeisessä talossa, johon hän melkein jätti menemättä, oli onnistanut.
Isäntä kärsi unettomuudesta ja kiersi öisin usein asuntoa, katsellen ulos ikkunoista aikansa kuluksi. Hän oli viime yönä noin puoli neljän aikaan seisonut keittiön ikkunan edessä ja kuullut auton kääntyvän viereiseltä kadulta heidän kadulleen, ja siihen oli sytytetty ajovalot juuri heidän talonsa edessä. Autoa mies ei ollut erottanut selvästi, eikä sitä, oliko siellä yksi vai useampi henkilö sisällä. Väriä hän ei pystynyt erottamaan, koska se oli ollut melko luminen, mutta tumma se oli ollut.
4.
Konstaapeli Nurkkanen oli etsinyt Janne Kouvolaa jo kaksi päivää. Kotoa tätä ei löytynyt, siellä väsyneen ja masentuneen tuntuinen vaimo sanoi miehen käyneen viimeksi kolme päivää sitten, eikä hänellä ollut aavistustakaan mistä tämä löytyisi.
Olivat sitä muutkin kyselleet. Joku nainenkin eilen, ja Pertsa ja Pentti tänään. Oli kuulemma velkaa Pentille ja asia pitäisi tulla selvittämään heti ennen kuin mitään vakavampaa sattuisi.
Nurkkanen käski vaimon ilmoittaa heti, jos Kouvola tulisi kotiin.
Vaalasjoki oli selvittänyt Kouvolan auton. Se oli kolme vuotta vanha Ford Mondeo. Sekä Janne Kouvola, että auto laitettiin hakuun.
Nurkkanen sai tehtäväkseen mennä etsimään Pertti Jakosta ja Pentti Kaikuvuorta. Pertti Jakonen löytyi kotoaan sikeässä unessa. Hän sanoi, ettei Ruti enää kiinnostanut häntä. Siitä oli tullut niin ylpeä, sillä tuntui olevan nykyään paljon tuohta ja hienoja vaatteita. Se leventeli aina ostoksillaan, eikä se ollut enää minkään näköinenkään.
Jakonen ei omistanut autoa. Pentillä saattaisi olla jotakin tietoa Kampeloista, niillä kun on Einon kanssa jotakin yhteisiä bisneksiäkin.
Kaikuvuori löytyi osto- ja myyntiliikkeestään kantamassa sisään vanhoja pinnatuoleja ruostetta kukkivasta pakusta. Kiireinen liikemies myy välillä vanhaa Arabiaa naiselle, joka oli kääntänyt jokaisen purnukan ympäri ja kerää kuulemma vain piippuleimaa.
Miehellä ei kuulemma ole mitään liiketoimia Kampelan kanssa, eikä hänellä enää ole ollut mitään vipinää Rutin kanssa. Viime kerrasta on yli puoli vuotta.
Kaikuvuori kuulemma seurustelee nykyään. Ei silloin katsella muita naisia.
Nurkkanen kiertää vanhan Ford Transit pakettiauton ja tutkii erityisesti oikean puoleisen puskurin ja etulokasuojan muhkuraiset pellit. Niillä olisi voinut teloittaa puolet kaupungin väestä, mutta väri on liian vaalea, beige.
Kaikuvuori tarkisteli asianomaisten tili- ja verotustietoja, ja oli antanut Nurkkaselle tehtäväksi haastatella Rutin vanhempia lapsia.
Lauri oli pinnannut eilen muurarikurssiltaan. Hän oli ensin sanonut olleensa sairaana, mutta oli lopulta kertonut olleensa kaverinsa kanssa kaupungilla, koska tällä oli ollut vapaapäivä työstä ja Laurin mielestä kursseilla on tylsää. Tänään hän lähti puolelta päivin pois kun sai kuulla äitinsä kuolemasta. Juron tuntuinen poika ei omistanut autoa, eikä osannut sanoa asiaan mitään, mutta vaikutti pelästyneeltä, Nurkkasen mukaan vähän yksinkertaiselta ja vielä lapsenomaiselta.
Tero oli ollut todistettavasti maastoharjoituksissa jo kaksi päivää, eikä tietänyt äitinsä asioista mitään, eikä sanojensa mukaan välittänytkään tietää. Kummallakaan pojalla ei ole ajokorttia, eikä autoa.
Kallen Tuopin tapahtumaillan muut asiakkaat ja tarjoilijat oli kaikki tavoitettu ja heidän liikkumisensa selvitetty. Mitään epäilyttävää ei ollut tullut esille. Nyt oli keskityttävä Janne Kouvolan löytämiseen.
5.
Sairaanhoitaja Heidi Köngäs lähtee työhönsä aluesairaalaan aamuvarhaisella, ja painaa kerrostalokaksionsa oven varovasti kiinni perässään.
Hän kävelee reippaasti keltaisessa ulkoilupuvussa ja Adidaslenkkitossuissa, kirkkaan sininen pipo päässä noin kahden kilometrin pituisen työmatkan. Heidin mielestä hän ei tarvitse erillisiä lenkillä käymisiä jos hän kävelee työmatkansa aamuin, illoin. Työssäkin saa liikuntaa ja askelia päivän mittaan.
Janne jäi vielä nukkumaan.
Nainen on onnellinen, pitkästä aikaa. Elämä oli pitkään ollut yksinäistä ja masentavaa, Jannen tapaaminen pari kuukautta sitten herätti hänet pitkästä horroksesta, painajaisunesta. Heidi on nyt saanut elämänhalunsa takaisin, ruoka maistuu jälleen. On mukavaa kokata yhdessä ja nauttia silloin tällöin pari lasia viiniä. Miten rentouttavaa onkaan nauttia miehen hyväilyistä ja herätä hänen vierestään aamuisin.
Uusi onni on saanut naisen kukoistamaan. Heidi tietää ihonsa tulleen heleämmäksi, sinisten silmiensä kirkkaammiksi ja vaalean tukkansa kiiltävämmäksi.
Janne ei voi tosin yöpyä hänen luonaan kovin usein. Hänellä on edustajan työssään niin paljon matkustamista. Mutta Heidi ymmärtää sen hyvin, täytyyhän ihmisen työnsä hoitaa. Hyvä työpaikka Jannella tuntuu olevankin, koska hänellä on aina runsaasti rahaa. Heidi on saanut jo pari arvokasta korua lahjaksi ja Janne oli vihjaissut vaihtavansa kohta autonsa uuteen isoon Volvoon.
Kun ovi naksahti kiinni, Janne Kouvola nousee venyttelemään komeaa varttaan. Hän tietää olevansa komea ja naisten mieleen. Mitä enemmän hän sai naisia, sitä enemmän hän niitä halusi ja hän tunsi itsensä aina entistä miehekkäämmäksi.
Nopean kylpyhuoneessa käynnin jälkeen hän menee keittiöön, jossa tietää Heidin keittämän kahvin odottavan termoskannussa ja valmiiden voileipien jääkaapissa. Ennen kuin alkaa juoda kahvia, Janne käy noutamassa eteisestä salkkunsa, josta hän nostaa kahvikuppinsa viereen tukon seteleitä.
6.
Tainiontie 8, kerrostalon kuudennessa kerroksessa tumma, siistiin vaaleaan takkipukuun pukeutunut nainen saapuu kotiin työpaikaltaan, riisuu nopeasti asialliset vaatteensa ja pukeutuu luumun punaiseen Nanson puuvillaoloasuun. Vasta sitten hän purkaa kauppakassinsa, vähän tummaa leipää, kevytjuustoa ja viinirypäleitä. Mäyräkoira saisi vielä odottaa purkamista.
Päivä vakuutusyhtiön konttorissa oli taas ollut puuduttava, yhtä ja samaa, päätteen ääressä, hartiat kireänä ja pää höyryten. Vasta kotona voi rentoutua ja olla oma itsensä. Varsinkin nyt kun hän asuu yksin jo kolmatta vuotta. Tämä asunto on miellyttävä ja kodikas, ei tosin vielä kokonaan oma, mutta melkein. Nyt hänellä on lopulta jotakin, joka on vain hänen omansa, vain hänen. Huoneisto on sisustettu hänen makunsa mukaan ja viimeisen päälle harkitusti. Jokainen huonekalu on uusi, samoin tekstiilit ja koriste-esineet.
Ei tavaroita kovin paljon ole, eivätkä ne ole mitään huippusuunnittelijoiden malleja, mutta värit, muodot ja kuosit ovat juuri sellaiset, jotka hän on halunnut ja valinnut. Kaikki vanhat tavarat hän oli jättänyt taakseen, oli ollut pakko, eikä hän olisi niitä halunnutkaan – kaiken jälkeen.
Mikä onkaan mukavampaa kuin syödä pari juustovoileipää, korkata keskiolutpullo ja napostella viinirypäleitä. Viettää aikaa itselle.
Nainen ottaa esille päivän lehden ja pieni hymyn kare suupielessä lukee etusivun uutiset. Lumisohjoista katua esittävä kuva ja sen vieressä teksti: Naisen ruumis ojassa. Normialantien varresta löydettiin varhain eilen aamulla yliajettu naisen ruumis. Poliisi on vaitonainen tutkimusten etenemisestä. Tapauksen johdosta on yksi henkilö pidätetty kuulusteluja varten.
7.
Rikosylikonstaapeli Vaalasjoki on ymmällään. Kampelan rahat osoittautuivat olevan laillisesti hänen pankkitilillään, tulleet avioerossa osituksena.
Vaimon varakas äiti oli kuollut juuri ennen avioeroa, eikä avioehtoa ollut, joten Eino oli saanut talon lisäksi vielä 30 000 euroa selvää rahaa. Puolessa vuodessa siitä oli kulunut vasta 10 000.
Kaikuvuoren osto- ja myyntiliike ei ole tehnyt minkäänlaista veroilmoitusta pariin vuoteen ja kirjanpitoa ei löydy lainkaan. Sekä Kampela, että Kaikuvuori kieltävät yhteiset liikeasiat.
Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Toivo Laikkunen myönsi Vaalasjoelle luvan Kaikuvuoren pidättämiseen, ehkä se auttaisi tämän muistia palaamaan. Pidätyksen syyksi hän merkitsi talousrikosepäilyn, ja pyysi talousrikosryhmän Parkkiselta virka-apua tutkimaan löytyykö Kampelalta ja Kaikuvuorelta jonkinlaista talouskytköstä.
Janne Kouvola on edelleen kateissa. Hänen autonsa tosin on löytynyt. Musta Mondeo oli parkkeerattu Voiniemen kerrostaloalueen parkkipaikalle. Kouvolan pankkitilille on vuoden ajan tehty säännöllisesti joka kuukausi 1000 euron talletus, jonka hän itse on käynyt viemässä pankkiin, käteisenä rahana.
Jotain tehdäkseen Vaalasjoki ajatteli lähteä jututtamaan Anua, jonka kanssa Eino Kampela oli yöpynyt ja pyytää Nurkkasta käymään Kampelan ex-vaimon luona, mutta ennen kuin hän ehtii tehdä mitään, soi puhelin. Alakerran päivystäjä ilmoittaa, että ylös on tulossa kahden miehen poliisipartio, joka oli napannut Janne Kouvolan tämän yrittäessä autoonsa. Rähinä kuuluu samassa oven ulkopuolelta.
Kouvola kiroaa suureen ääneen poliisin tyhmyyttä ja raivoaa haastavansa nämä oikeuteen vapauden riistosta. Hänellä ei ole mitään tekemistä Rutin kuoleman kanssa, sen paremmin kuin koko naisen kanssa muutenkaan, enää vuoteen. Sen jälkeen on naisia tullut ja mennyt. Nyt hän on bunkannut yhden Heidin kanssa. Mitä kummallista siinä on? Ettekö muka itse ole koskaan olleet vieraissa? Vaimo kyllä ymmärtää, ei se kysele, kun vain muistaa laittaa tilille sopivan summan kuukausittain.
Ja talletukset ovat hänen oma asiansa. Jos mies pystyy hankkimaan ylimääräistä rahaa, niin kai se on hänen oma asiansa. Mitä? Mutta koska ylimääräinen raha, josta ei ole veroja maksettu on epäilyttävää murhatutkimuksessa, Vaalasjoki lähettää myös Kouvolan talousrikospuolelle kuulusteltavaksi epäiltynä veropetoksesta.
8.
Eija Kampela tulee hyväntuulisena korjaamon konttorista, työntää rahapussiaan laukkuunsa ja kääntyy puhumaan asentajalle, joka tulee näyttämään mihin tumman punainen Nissan Almera on parkkeerattu. He tutkivat yhdessä auton etulokasuojaa ja puskuria.
Korjaustyö on tehty hyvin, auto on kuin uusi. Tummat, kiiltävät hiukset liehuvat kevyesti tuulessa.
Huolimatta pienestä pakkasesta, nainen on avopäin. Hänellä on harmaa, pitkä takki, pitkä musta huivi rennosti kaulalla, mustat hansikkaat, laukku ja korkeakorkoiset saapikkaat.
Eija kiittää miestä, saa käteensä avaimet ja kumartuu menemään autoonsa. Samalla auton viereen kävelee kaksi virallisen tuntuista miestä, joista vanhempi näyttää virkamerkkiään ja sanoo kohteliaasti:
- Anteeksi rouva, haluaisimme puhua muutaman sanan kanssanne. Rikosylikonstaapeli Vaalasjoki ja rikoskonstaapeli Nurkkanen väkivaltaosastolta. Voimmeko istua kanssanne autoon vai tuletteko mieluimmin laitokselle?
Nainen säikähtää ensin hieman, mutta kehottaa sitten miehiä tulemaan autoon.
- Mitä haluatte tietää?
- Kuten varmaan tiedätte, entisen miehenne uusi vaimo on kuollut yliajon uhrina. Haluaisimme tietää missä te olitte viime torstaina aamulla 3.30? Haluaisimme myös poikanne Jeren osoitteen.
- Minä nukun siihen aikaan yöstä aina kotonani, niin myös silloin. Poikani osoite on Kivirikonkuja 13. Hän on ollut tosin kuukauden Kiinassa työmatkalla.
9.
Tutkinnanjohtaja Laikkunen katsoo vaitonaista tutkimusryhmää huoneessaan, Vaalasjoen ja Nurkkasen lisäksi paikalla on talouspuolen rikosylikonstaapeli Parkkinen, joka on tullut kertomaan, ettei löydä Kampelan ja Kaikuvuoren välistä raha- tai liiketoimintaa, tosin molemmilla on omia epäselvyyksiä ja laittomuuksia tilillään. Kouvolan ylimääräisistä tuloista on selvinnyt vain laittomana taksina toimiminen, mutta tuskin siitä on tullut talletettuja tuloja.
Parkkinen lupaa jatkaa tutkimuksia. Tutkimukset seisovat paikallaan, mitään ratkaisevaa ei ole tullut esille, joten asioita on vain kaivettava lisää.
Vaalasjoki jättää Nurkkasen täyttämään raportteja ja lähtee ajamaan Eino Kampelan luo, jutussa on vielä tarkistettavaa.
Hän ajaa hitaasti yliajopaikan ohi ja yrittää kiinnittää huomionsa kaikkeen mahdolliseen. Aistit terästäytyneinä hän luulee jo havainneensa jotakin, mutta ei keksi mitä se oli.
Kampelan pihassa on muhkuraista ja liukasta. Sohjolumi on saanut jäädä kolaamatta ja siihen ajetut auton- ja jalanjäljet ovat nyt sään kylmennyttä jäätyneet uriksi ja kuopiksi, joita pitkin on vaikea kulkea. Kukaan ei tule avaamaan ovea, vaikka Vaalasjoki soittaa ovikelloa useaan otteeseen.
Hän kiertää talon taakse ja kurkistaa sisään ikkunoista. Makuuhuoneen ikkunasta hän näkee isännän makaamassa sängyllään.
Ylikonstaapeli menee uudelleen ovelle, painaa ovikellon nappulaa pitkään, ja koska mitään ei tapahdu, kokeilee ovea. Se on auki. Ensimmäisellä vilkaisulla hän jo näkee, ettei kaikki ole kohdallaan.
Eino Kampela on aivan kalpea, tajuton ja hengittää katkonaisesti, pihisten ja korahdellen.
Vaalasjoki hälyttää ambulanssin ja teknisen tutkimusryhmän paikalle. Asunto on tutkittava sentti sentiltä. Vanhasta kokemuksesta hän tietää, ettei kysymys ole alkoholista vaan myrkystä.
Eino Kampela joutui kamppailemaan hengestään pitkään. Pelastus tuli aivan viime hetkellä. Lääkäreiden mukaan hän olisi menehtynyt puolen tunnin sisällä jos ei olisi saanut apua.
Poliisit eivät päässeet kuulustelemaan häntä kahteen vuorokauteen, mutta sitten hänellä olikin mielenkiintoista kerrottavaa.
Hän oli löytänyt postilaatikostaan melkein täyden konjakkipullon ilman mitään viestiä. Vähän hän oli sitä ihmetellyt, mutta koska se oli hänen pihalleen tuotu, hänen postilaatikkoonsa, niin kai se hänelle oli tarkoitettu. Hyvää laatua se oli, oikein Napoleonia, eivät tutut yleensä sellaista juo.
Hän oli sen pikkuhiljaa tyhjentänyt ja ihmetellyt ettei pullon tuoja tullut itse jakamaan sitä hänen kanssaan.
11.
Vaalasjoki ja Nurkkanen ovat viettäneet aamun tutkinnan johtaja Laikkusen huoneessa. He ovat olleet antamassa loppuraporttinsa Normialantien yliajosta. Laikkunen on hyväksynyt tutkinnan tuloksen ja luvannut toimittaa asian syyttäjälle.
Nyt työpari istuu rikosylikonstaapelin huoneessa kahvimukit ja Ruth Kampelan tutkimuskansio avoinna edessään.
Jutun ratkeaminen tuo tullessaan aina helpotuksen ja onnistumisen tunteen, mutta tällaisessa tapauksessa ajatuksissa pyörii vielä muutakin. Kumpikaan ei ole päässyt vielä irti näkymästä, jossa iloisen näköinen, tyylikäs nainen aivan kuin vaipuu kasaan työhuoneensa pöydän ääressä. Kasvot muuttuvat hetkessä vahanaamioksi, ruskeat silmät suurenevat pelosta, suupielet kiristyvät ja sanat tulivat sihisten, melkein huohottaen hampaiden välistä:
- Se nainen vei minulta kotini, kaiken jota olin rakentanut vuosia, juopon mieheni, eikä sekään riittänyt, hän vei äitini perinnönkin. Hän, joka ei ikinä ole tehnyt päivääkään töitä sai rahaa juhlia, ostaa vaatteita ja koruja, mutta minulle jääneet rahat eivät riittäneet edes kunnon asuntoon. Jouduin tekemään vielä velkaa, että sain katon pääni päälle ja uudet tavarat huoralle jättämieni tilalle. Poliisien kanssa jouduin hakemaan henkilökohtaiset tavarani. Minulle ei jäänyt rahaa tuhlata ja matkustella. Eino uhkaili minua vielä eron jälkeen, hänelle oli kuulemma jäänyt vieläkin saamisia.
Kaikuvuori ja Kouvola oli päästetty vapaalle odottamaan talousrikososaston tutkimuksia ja Kampelan kansio painettiin kiinni. Onneksi Eino Kampela oli yht’äkkiä muistanut yhden tuntemansa henkilön, joka joi mielellään Napoleonia. Eijalla oli ollut sitä aina kotona, nautinto- ja rentoutumishetkiä varten.
Huokaisten Vaalasjoki tarttuu uuteen kansioon ja vetää sen pöydän nurkalle. Miehet nostavat kahvimukinsa sivuun, vilkaisevat toisiinsa ja avaavat kansion.
(novelli on julkaistu myös antologiassa Ikään kuin 2006)
Pimeä, marraskuun lopun yö on jo lähestymässä aamua. Sataa märkää lunta, pikkulapsen kämmenen kokoisia, mäsähtäviä loiskahduksia osuu Rutin kasvoille ja suortuvaisille, punalatvaisille hiuksille. Juuresta paljastuu tavallinen, maantien värinen kasvu. Viimeisestä tukanleikkauksesta ja värjäyksestä on jo aikaa. Vaalea, puolipitkä villakangastakki on auki ja mustat housut puoliväliin säärtä märkänä. Väsyneen juhlijan hartioilla roikkuu pitkä, punainen kaulaliina, joka putoaa repsottamaan vain toiselle olkapäälle.
Ruti yrittää tarkentaa märkien lumiläiskäreiden keskellä sumeaa katsettaan, ja pyrkii pääsemään tien reunaan. Kävely ei ota onnistuakseen, käynti on horjuvaa ja epävarmaa. Välillä hänen pitää pysähtyä keräämään voimia ja hakemaan suuntaa. Kädet palelevat, päässä pyörii ja vatsassa vääntää. Monivuotinen harrastuskaan ei taannut tänään kunnon kestoa, vaan humalatilasta tuli tavallista tuhdimpi. Niin on käynyt jo monesti.
Se on Einon vika. Taas se oli alkanut pelin pidon Anun kanssa. Melkein oli
suuhun ängennyt siinä Rutin silmien alla. Ja Anu sitten – heti valmiina vaikka mihin. Ruti oli kiukkuunsa tempaissut tuoppia toisen perään, minkä siinä muuta teit. Pubissa ei ollut ollut ketään mielenkiintoista tyyppiä häntä varten. Kukaan ei ollut tarjoutunut lohduttamaan häntä, tuskin vilkaissutkaan. Niin on alkanut tapahtua yhä useammin, hänelle aiemmin tavoitellulle, jopa kilpaillulle. Kaiken huipuksi Eino oli jossakin vaiheessa kadonnut jonnekin. Kuolemakseenkaan Ruti ei muistanut koska se oli tapahtunut, ja entä missä vaiheessa myös Anu oli kadonnut.
Paikka suljettiin ja Rutin oli lähdettävä. Kailottava porukka hajaantui,
mutta hänelle ei tarjoutunut saattajaa.
Musta, hiljainen tienoo ympäröi Rutin. Kuuluu vain hänen omista askeleistaan lähtevä lätinä. Sohjossa ei näy mitään jälkiä ja seuraava katulyhty häämöttää edessä, rivitalon eteen istutettujen kuusien oksien välistä. Niistä pitäisi vielä päästä ohi, ja sitten olisi kotitalo. Katu viettää jotenkin kummallisesti milloin toiselle ja taas toiselle puolelle.
Ruti keskittyy eteenpäin pääsemiseen, eikä kiinnitä suurempaa huomiota kadun varteen pysäköityyn autoon. Musta? Tummansininen? Lumen peitossa ja ikkunat huurussa. Kummalliseen paikkaan jätetty.
Rutin sekavat aivot päättelevät vain, että se on kierrettävä, ja hän ponnistelee hoiperrellen auton ohi.
Hänen tajuntaansa ei ulotu starttaamisääni ja lähenevä hyrinä. Pimeys pysyy samanlaisena.
Auto tärähtää kevyesti osuessaan naiseen. Kuljettaja lisää nopeasti kaasua ja kääntää rattia ojaan päin. Vaalea takki ja mustat housut katoavat auton työntämänä vetelänä myttynä ojan pohjalle. Punainen huivi lennähtää ojan penkalle. Auto pysähtyy töksähtäen juuri ennen ojan reunaa, kuljettaja peruuttaa vähän ja kaasuttaa sitten pois. Vasta seuraavassa
kadunkulmassa hän sytyttää ajovalot.
Rutin jaloissa tuntuva viiltävä kipu ja selästä kuulunut rusahdus selvittävät hänen päänsä yhdessä hetkessä. Vaikka hän ponnistaa kaikki tahdonvoimansa, mikään paikka hänessä ei liiku, pää ei käänny, eikä hän saa mitään tuntumaa käsiinsä ja jalkoihinsa, tai pysty saamaan aikaan äännähdystäkään.
Kauhu saa silti hänen aivonsa toimimaan tavallista kirkkaammin, ja toteamus, ettei hän pysty liikuttamaan itseään mitenkään, saa epätoivoisen tuskan vaihtumaan lamautumiseksi ja alistumiseksi.
Lunta sataa hänen kasvoilleen ja märkä sohjo täyttää hänen sammuvat silmänsä. Lumisade kiihtyy ja tienoo peittyy pehmeään, valkoiseen kosteuteen.
2.
Yöllinen lumisade on lakannut, mutta aura-auto ei ole vielä ehtinyt ajaa lumisohjoa pois kaduilta. Armi Juntunen on vetänyt Marimekon punakukkaiset Unikkosaappaat jalkaansa ja lähtenyt viemään Reetua aamutarpeille, kuten jokaisena aamuna. Reetu on kultainennoutaja, kiltti, vahva koira. Armi ei ole käyttänyt sitä koirakoulussa, eikä ole itse saanut opetettua sitä luopumaan kovasta vetämisestä. Nytkin se etenee innokkaasti talutushihnaa tempoen, vaikka Armi kävelee melko rivakkaa tahtia.
Reetu kulkee kuono maata hipoen, innokkaasti nuuhkien, ja nostaa takajalkaansa muutaman metrin välein jokaisen aurausmerkin tai isomman ruohotupon kohdalla.
Heidän vakioreittinsä kulkee rivitalojen ohi pieneen metsikköön, joka on kasvanut rakentamattoman korttelin keskelle. Siellä Reetu saisi hoitaa aamuiset asiansa ja sitten palattaisiin takaisin samaa reittiä. Enempään ei aamulla ole aikaa, pitempi lenkki tehtäisiin vasta illalla.
Yhtäkkiä Reetu survaisee kuonollaan penkkaa ja jotakin kirkkaan punaista tulee näkyviin. Koira pysähtyy paikoilleen ja inisee hiljaa. Se perääntyy ja etenee sitten uudelleen samalle kohtaa. Nuuhkii paikkaa, perääntyy taas korvat luimussa ja alkaa valittaa. Armi ei ole nähnyt koskaan sen käyttäytyvän tuolla tavalla.
Hän kiirehtii nopeasti katsomaan mitä se oli löytänyt. Nainen tarttuu punaiseen vaatteeseen, toteaa sen jonkun kaulaliinaksi ja nykäisee sen ylös lumesta. Liinan alta paljastuu vaalean ruskea takin helma, joka jatkuu lumen peittämänä kohoumana ojan pohjalle. Nyt Juntusen omastakin suusta kuuluu surkea ulahdus ja huivi putoaa hänen kädestään. Ojassa on mitä ilmeisimmin jotakin muutakin kuin vain takki.
Mitä ihmettä hänen nyt kuuluisi tehdä? Jos siellä on joku, hän ei voi olla enää hengissä, koska lumipeite on aivan rikkumaton. Kuuluuko hänen nyt ensiavun nimissä mennä ojaan ja tutkia mitä siellä on, vai soittaa paikalle joku? Poliisi? Ambulanssi? Ei, kyllä ensin on katsottava mitä siellä on, ettei tule turhaa hälytystä, päättelee Armi jäykkänä järkytyksestä ja astuu varuillaan kohouman vierelle.
Vapisevin käsin hän karistaa lunta pois kohdasta, jossa olettaisi pään sijaitsevan. Esiin tulevat sinertävän valkoiset naisen kasvot, joista harmaanvihertävät silmät tuijottavat elottomina tuhruisen, voimakkaan silmämeikin keskeltä. Tutut kasvot.
3.
Rikosylikonstaapeli Reino Vaalasjoki hieroo silmiään silmälasien alta pujotetuin sormin, pyörittää päätään hitaasti niskojen rutistessa ja paukkuessa. Hän on istunut monta tuntia paikoillaan kirjoituspöydän ääressä ja niskat ovat taas menossa jumiin.
Harmaalta ja teräksiseltä näyttävä, isokokoinen mies on tehnyt koko viikon pitkää päivää, juttuja on paljon ja tutkijoista on aina pula. Pian 50 vuotta täyttävän pitäisi muistaa välillä nousta jaloittelemaan, mutta ei sitä muista keskittyessä ja työn sujuessa. Turhaa istuminen ei ole ollut, edessä on jo melko hyvää vauhtia kasvava tutkimuskansio eilen Normialantieltä löydetystä vainajasta. Vaalasjoki, joka on määrätty tutkimusryhmän vetäjäksi, on käynyt ruumiin löytöpaikalla rikoskonstaapeli Nurkkasen kanssa eilen heti järjestyspoliisin eristettyä alueen.
He olivat yhdessä teknisten tutkijoiden kanssa haravoineet alueen tarkasti. Ennen kuin ruumisauto tuli hakemaan uhria, he näkivät ruumiin juuri siinä kunnossa ja asennossa missä se oli löydetty. Turma-auton renkaan jäljet oli saatu nuoskaisesta lumesta melko hyvin, vaikka lisää lunta oli satanut vielä niiden päällekin.
Auto näytti ensin seisoneen aika kauan kadulla jonkin matkan päässä, joten teko näytti tarkoitukselliselta – murhalta. Muita jälkiä, puskurinpaloja tai lasinsiruja ei löydetty, vaikka katu tutkittiin pitkälle molempiin suuntiin.
He olivat myös puhuttaneet ruumiin löytänyttä Armi Juntusta. Nuori, terhakka nainen oli ollut syvästi järkyttynyt löytäessään naapurinsa lumihangesta. Ei hän ollut tuntenut uhria kovin hyvin, mutta tiesi kertoa tämän muuttaneen viereiseen taloon Eino Kampelan luo välittömästi tämän vaimon muutettua pois. Pahat kielet, ja oikeastaan myös Juntunen, olivat sitä mieltä, että muutto oli tapahtunut jo ennen kuin vaimo ehti alta pois.
Muutto oli tapahtunut pari vuotta sitten ja uusiopari oli vihitty noin puoli vuotta sitten, heti kun avioero oli selvä. Yhdessäelo oli ollut alusta asti värikästä ja viinahuuruista. Pariskunta viihtyi paikallisissa pubeissa ilta- tai pitäisi varmaan sanoa päiväkaudet. Kampela itse on jo työttömyyseläkkeellä kirjavan rakennusalan työuransa jälkeen, mutta vaimo oli ollut vasta 37-vuotias, joten hän taisi olla peruspäivärahalla. Ammatti ei ollut selvinnyt vielä eilisissä kuulusteluissa, tuskin sitä olikaan. Ruthilla ”Rutilla”, oli neljä lasta, kaikki eri isistä, ja selvästi jo pitkälle alkoholisoituneen naisen ulkonäkö ja olemus. Lapsista kaksi ensimmäistä, 20- ja 18-vuotiaat pojat asuvat keskenään kaupungin vuokrakaksiossa. Lauri käy työllisyyskoulutuksessa muurarikurssia ja Tero on armeijassa. 12-vuotias Nanna on Rutin vanhempien hoidossa ja 6-vuotias Jaakko on huostaan otettu. Vanhimmat pojat olivat pyrkineet joskus käymään Kampeloilla äitiään katsomassa tilanteen sen salliessa. Pian vihkimisen jälkeen pariskunnan elämä oli kiihtynyt suorastaan hillittömäksi. Juntunen sanoi ihmetelleensä toisten naapurien kanssa, miten eläke- ja päivärahatulot voivat riittää jatkuvaan juhlimiseen ja rällästämiseen taksiajeluineen. Rutille oli alkanut ilmestyä epäilyttävän kalliita vaatteita, joita hän ei pahemmin kunnostellut, vaan hän osti aina uusia tilalle. Pari viikkoa sitten hän oli esitellyt Juntuselle uutta timanttisormusta ja -korvakoruja. Muutama päivä myöhemmin joku oli tiennyt kertoa hänelle Rutin valitelleen, että oli pudottanut korut jollakin saunareissulla.
Vaalasjoki sulkee kansion ja nousee pystyyn venyttelemään. Ajatukset viipyvät kuitenkin vielä pariskunnassa. Eino Kampela oli saapunut kotiinsa vasta puolenpäivän aikaan, monta tuntia vaimonsa ruumiin löytymisen jälkeen. Mies oli ollut pahassa jurrissa, eikä ollut heti tajunnut, mitä poliisit yrittivät hänelle kertoa. Kun hänelle sitten selvisi, että vaimo on kuollut, hän alkoi suureen ääneen ihmetellä, kuka sen on tappanut. Hän oli samalla paasannut koko joukon miesten etunimiä, mutta kun poliisit kysyivät keitä he ovat, vastauksena oli vain kiivas ärähdys:
- Saakelin ketkuja.
Sen jälkeen miehestä ei enää selvää sanaa saatu. Kysymykseen missä hän oli yönsä viettänyt ja kenen kanssa, ei tullut mitään vastausta, ja hänet jätettiin selvittämään päätään evästyksellä saapua tänään kuulusteltavaksi.
Vaalasjoki soitti Nurkkaselle, ja pyysi tätä kiirehtimään ruumiinavaustietoja ja tulemaan hänen huoneeseensa puolen tunnin päästä, jolloin Kampelaa odotettiin. He olivat eilen käyneet Kampelan autotallissa. Hopeanharmaa Renault Laguna oli ehjä ja kuiva, kuten autotallin lattiakin.
Näytti siltä, ettei autoa oltu ajettu muutamaan päivään.
Nuhruinen ja ylipainoinen Kampela tulee muutamaa minuuttia myöhässä punasilmäisenä, punakirjavat kasvot punertavilla laikuilla ja vaalea, ohut tukka pystyssä, väkevän vanhan ja uuden viinan hajujen sekoituksen leijuessa hänen ympärillään. Hän tavoittelee käytökseensä asiallisuutta ja arvokkuutta, joka ei oikein sovi yhteen ränsistyneen ulkomuodon kanssa. Muistikuvat eilisestä ovat varsin hataria, vain sen hän muistaa selvästi, että oli lähtenyt jossakin vaiheessa iltaa Anu Koiviston kanssa tämän asunnolle. Sieltä hän oli herännyt kymmeneltä aamulla.
Väliin jäävästä ajasta hänellä ei ole mitään käsitystä. Ei hän osaa sanoa, kuka Rutin yli olisi ajanut, ei ainakaan hän. Auto on ollut kotona autotallissa jo neljä päivää, koska Eino ei ole ollut ajokunnossa, eikä Rutilla ollut ajokorttia. Kallen Tuopissa olivat hänen muistikuvansa mukaan olleet ainakin Pertsa Jakonen, Janne Kouvola ja Pentti Kaikuvuori, kaikki Rutin ympärillä aikanaan pyörineitä hännystelijöitä, melkoisessa tuiskeessa Einon mukaan.
Janne Kouvolalla oli ollut auto mukana kuten yleensä. Hänellä oli tapana ajaa porukat kotiin illan päätteeksi pientä korvausta vastaan. Toistaiseksi käytäntö oli toiminut, eikä käry ollut käynyt.
Muita paikalla olijoita olivat olleet Känkäsen ja Joukahaisen pariskunnat, jo keski-ikäisiä pariskuntia. Ne tulivat yleensä yhdessä parille paukulle ja sitten menivät jatkoille jommankumman parin luo.
Tenkasen vaari, jo lähes 70-vuotias, viipyi ehkä tunnin verran joskus alkuillasta ja nuorten poikien joukko, jota Eino ei tuntenut, oli tullut myöhemmin. Eino Kampela ei muistanut, että kukaan näistä olisi puhunut Rutin kanssa.
Ei hän tosin ollut paljon Rutia katsellut, sillä kun oli ollut koko ajan niin kiukkuinen ilme, ja Anu oli ollut niin kiihkeän kiinnostunut kuuntelemaan Einon komennusmatkoiltaan kertomia juttuja.
Nurkkanen oli eilen kierrellyt kaikissa naapureissa ja kysellyt olivatko nämä kuulleet aamuyöllä jotakin melua tai auton ääntä. Viimeisessä talossa, johon hän melkein jätti menemättä, oli onnistanut.
Isäntä kärsi unettomuudesta ja kiersi öisin usein asuntoa, katsellen ulos ikkunoista aikansa kuluksi. Hän oli viime yönä noin puoli neljän aikaan seisonut keittiön ikkunan edessä ja kuullut auton kääntyvän viereiseltä kadulta heidän kadulleen, ja siihen oli sytytetty ajovalot juuri heidän talonsa edessä. Autoa mies ei ollut erottanut selvästi, eikä sitä, oliko siellä yksi vai useampi henkilö sisällä. Väriä hän ei pystynyt erottamaan, koska se oli ollut melko luminen, mutta tumma se oli ollut.
4.
Konstaapeli Nurkkanen oli etsinyt Janne Kouvolaa jo kaksi päivää. Kotoa tätä ei löytynyt, siellä väsyneen ja masentuneen tuntuinen vaimo sanoi miehen käyneen viimeksi kolme päivää sitten, eikä hänellä ollut aavistustakaan mistä tämä löytyisi.
Olivat sitä muutkin kyselleet. Joku nainenkin eilen, ja Pertsa ja Pentti tänään. Oli kuulemma velkaa Pentille ja asia pitäisi tulla selvittämään heti ennen kuin mitään vakavampaa sattuisi.
Nurkkanen käski vaimon ilmoittaa heti, jos Kouvola tulisi kotiin.
Vaalasjoki oli selvittänyt Kouvolan auton. Se oli kolme vuotta vanha Ford Mondeo. Sekä Janne Kouvola, että auto laitettiin hakuun.
Nurkkanen sai tehtäväkseen mennä etsimään Pertti Jakosta ja Pentti Kaikuvuorta. Pertti Jakonen löytyi kotoaan sikeässä unessa. Hän sanoi, ettei Ruti enää kiinnostanut häntä. Siitä oli tullut niin ylpeä, sillä tuntui olevan nykyään paljon tuohta ja hienoja vaatteita. Se leventeli aina ostoksillaan, eikä se ollut enää minkään näköinenkään.
Jakonen ei omistanut autoa. Pentillä saattaisi olla jotakin tietoa Kampeloista, niillä kun on Einon kanssa jotakin yhteisiä bisneksiäkin.
Kaikuvuori löytyi osto- ja myyntiliikkeestään kantamassa sisään vanhoja pinnatuoleja ruostetta kukkivasta pakusta. Kiireinen liikemies myy välillä vanhaa Arabiaa naiselle, joka oli kääntänyt jokaisen purnukan ympäri ja kerää kuulemma vain piippuleimaa.
Miehellä ei kuulemma ole mitään liiketoimia Kampelan kanssa, eikä hänellä enää ole ollut mitään vipinää Rutin kanssa. Viime kerrasta on yli puoli vuotta.
Kaikuvuori kuulemma seurustelee nykyään. Ei silloin katsella muita naisia.
Nurkkanen kiertää vanhan Ford Transit pakettiauton ja tutkii erityisesti oikean puoleisen puskurin ja etulokasuojan muhkuraiset pellit. Niillä olisi voinut teloittaa puolet kaupungin väestä, mutta väri on liian vaalea, beige.
Kaikuvuori tarkisteli asianomaisten tili- ja verotustietoja, ja oli antanut Nurkkaselle tehtäväksi haastatella Rutin vanhempia lapsia.
Lauri oli pinnannut eilen muurarikurssiltaan. Hän oli ensin sanonut olleensa sairaana, mutta oli lopulta kertonut olleensa kaverinsa kanssa kaupungilla, koska tällä oli ollut vapaapäivä työstä ja Laurin mielestä kursseilla on tylsää. Tänään hän lähti puolelta päivin pois kun sai kuulla äitinsä kuolemasta. Juron tuntuinen poika ei omistanut autoa, eikä osannut sanoa asiaan mitään, mutta vaikutti pelästyneeltä, Nurkkasen mukaan vähän yksinkertaiselta ja vielä lapsenomaiselta.
Tero oli ollut todistettavasti maastoharjoituksissa jo kaksi päivää, eikä tietänyt äitinsä asioista mitään, eikä sanojensa mukaan välittänytkään tietää. Kummallakaan pojalla ei ole ajokorttia, eikä autoa.
Kallen Tuopin tapahtumaillan muut asiakkaat ja tarjoilijat oli kaikki tavoitettu ja heidän liikkumisensa selvitetty. Mitään epäilyttävää ei ollut tullut esille. Nyt oli keskityttävä Janne Kouvolan löytämiseen.
5.
Sairaanhoitaja Heidi Köngäs lähtee työhönsä aluesairaalaan aamuvarhaisella, ja painaa kerrostalokaksionsa oven varovasti kiinni perässään.
Hän kävelee reippaasti keltaisessa ulkoilupuvussa ja Adidaslenkkitossuissa, kirkkaan sininen pipo päässä noin kahden kilometrin pituisen työmatkan. Heidin mielestä hän ei tarvitse erillisiä lenkillä käymisiä jos hän kävelee työmatkansa aamuin, illoin. Työssäkin saa liikuntaa ja askelia päivän mittaan.
Janne jäi vielä nukkumaan.
Nainen on onnellinen, pitkästä aikaa. Elämä oli pitkään ollut yksinäistä ja masentavaa, Jannen tapaaminen pari kuukautta sitten herätti hänet pitkästä horroksesta, painajaisunesta. Heidi on nyt saanut elämänhalunsa takaisin, ruoka maistuu jälleen. On mukavaa kokata yhdessä ja nauttia silloin tällöin pari lasia viiniä. Miten rentouttavaa onkaan nauttia miehen hyväilyistä ja herätä hänen vierestään aamuisin.
Uusi onni on saanut naisen kukoistamaan. Heidi tietää ihonsa tulleen heleämmäksi, sinisten silmiensä kirkkaammiksi ja vaalean tukkansa kiiltävämmäksi.
Janne ei voi tosin yöpyä hänen luonaan kovin usein. Hänellä on edustajan työssään niin paljon matkustamista. Mutta Heidi ymmärtää sen hyvin, täytyyhän ihmisen työnsä hoitaa. Hyvä työpaikka Jannella tuntuu olevankin, koska hänellä on aina runsaasti rahaa. Heidi on saanut jo pari arvokasta korua lahjaksi ja Janne oli vihjaissut vaihtavansa kohta autonsa uuteen isoon Volvoon.
Kun ovi naksahti kiinni, Janne Kouvola nousee venyttelemään komeaa varttaan. Hän tietää olevansa komea ja naisten mieleen. Mitä enemmän hän sai naisia, sitä enemmän hän niitä halusi ja hän tunsi itsensä aina entistä miehekkäämmäksi.
Nopean kylpyhuoneessa käynnin jälkeen hän menee keittiöön, jossa tietää Heidin keittämän kahvin odottavan termoskannussa ja valmiiden voileipien jääkaapissa. Ennen kuin alkaa juoda kahvia, Janne käy noutamassa eteisestä salkkunsa, josta hän nostaa kahvikuppinsa viereen tukon seteleitä.
6.
Tainiontie 8, kerrostalon kuudennessa kerroksessa tumma, siistiin vaaleaan takkipukuun pukeutunut nainen saapuu kotiin työpaikaltaan, riisuu nopeasti asialliset vaatteensa ja pukeutuu luumun punaiseen Nanson puuvillaoloasuun. Vasta sitten hän purkaa kauppakassinsa, vähän tummaa leipää, kevytjuustoa ja viinirypäleitä. Mäyräkoira saisi vielä odottaa purkamista.
Päivä vakuutusyhtiön konttorissa oli taas ollut puuduttava, yhtä ja samaa, päätteen ääressä, hartiat kireänä ja pää höyryten. Vasta kotona voi rentoutua ja olla oma itsensä. Varsinkin nyt kun hän asuu yksin jo kolmatta vuotta. Tämä asunto on miellyttävä ja kodikas, ei tosin vielä kokonaan oma, mutta melkein. Nyt hänellä on lopulta jotakin, joka on vain hänen omansa, vain hänen. Huoneisto on sisustettu hänen makunsa mukaan ja viimeisen päälle harkitusti. Jokainen huonekalu on uusi, samoin tekstiilit ja koriste-esineet.
Ei tavaroita kovin paljon ole, eivätkä ne ole mitään huippusuunnittelijoiden malleja, mutta värit, muodot ja kuosit ovat juuri sellaiset, jotka hän on halunnut ja valinnut. Kaikki vanhat tavarat hän oli jättänyt taakseen, oli ollut pakko, eikä hän olisi niitä halunnutkaan – kaiken jälkeen.
Mikä onkaan mukavampaa kuin syödä pari juustovoileipää, korkata keskiolutpullo ja napostella viinirypäleitä. Viettää aikaa itselle.
Nainen ottaa esille päivän lehden ja pieni hymyn kare suupielessä lukee etusivun uutiset. Lumisohjoista katua esittävä kuva ja sen vieressä teksti: Naisen ruumis ojassa. Normialantien varresta löydettiin varhain eilen aamulla yliajettu naisen ruumis. Poliisi on vaitonainen tutkimusten etenemisestä. Tapauksen johdosta on yksi henkilö pidätetty kuulusteluja varten.
7.
Rikosylikonstaapeli Vaalasjoki on ymmällään. Kampelan rahat osoittautuivat olevan laillisesti hänen pankkitilillään, tulleet avioerossa osituksena.
Vaimon varakas äiti oli kuollut juuri ennen avioeroa, eikä avioehtoa ollut, joten Eino oli saanut talon lisäksi vielä 30 000 euroa selvää rahaa. Puolessa vuodessa siitä oli kulunut vasta 10 000.
Kaikuvuoren osto- ja myyntiliike ei ole tehnyt minkäänlaista veroilmoitusta pariin vuoteen ja kirjanpitoa ei löydy lainkaan. Sekä Kampela, että Kaikuvuori kieltävät yhteiset liikeasiat.
Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Toivo Laikkunen myönsi Vaalasjoelle luvan Kaikuvuoren pidättämiseen, ehkä se auttaisi tämän muistia palaamaan. Pidätyksen syyksi hän merkitsi talousrikosepäilyn, ja pyysi talousrikosryhmän Parkkiselta virka-apua tutkimaan löytyykö Kampelalta ja Kaikuvuorelta jonkinlaista talouskytköstä.
Janne Kouvola on edelleen kateissa. Hänen autonsa tosin on löytynyt. Musta Mondeo oli parkkeerattu Voiniemen kerrostaloalueen parkkipaikalle. Kouvolan pankkitilille on vuoden ajan tehty säännöllisesti joka kuukausi 1000 euron talletus, jonka hän itse on käynyt viemässä pankkiin, käteisenä rahana.
Jotain tehdäkseen Vaalasjoki ajatteli lähteä jututtamaan Anua, jonka kanssa Eino Kampela oli yöpynyt ja pyytää Nurkkasta käymään Kampelan ex-vaimon luona, mutta ennen kuin hän ehtii tehdä mitään, soi puhelin. Alakerran päivystäjä ilmoittaa, että ylös on tulossa kahden miehen poliisipartio, joka oli napannut Janne Kouvolan tämän yrittäessä autoonsa. Rähinä kuuluu samassa oven ulkopuolelta.
Kouvola kiroaa suureen ääneen poliisin tyhmyyttä ja raivoaa haastavansa nämä oikeuteen vapauden riistosta. Hänellä ei ole mitään tekemistä Rutin kuoleman kanssa, sen paremmin kuin koko naisen kanssa muutenkaan, enää vuoteen. Sen jälkeen on naisia tullut ja mennyt. Nyt hän on bunkannut yhden Heidin kanssa. Mitä kummallista siinä on? Ettekö muka itse ole koskaan olleet vieraissa? Vaimo kyllä ymmärtää, ei se kysele, kun vain muistaa laittaa tilille sopivan summan kuukausittain.
Ja talletukset ovat hänen oma asiansa. Jos mies pystyy hankkimaan ylimääräistä rahaa, niin kai se on hänen oma asiansa. Mitä? Mutta koska ylimääräinen raha, josta ei ole veroja maksettu on epäilyttävää murhatutkimuksessa, Vaalasjoki lähettää myös Kouvolan talousrikospuolelle kuulusteltavaksi epäiltynä veropetoksesta.
8.
Eija Kampela tulee hyväntuulisena korjaamon konttorista, työntää rahapussiaan laukkuunsa ja kääntyy puhumaan asentajalle, joka tulee näyttämään mihin tumman punainen Nissan Almera on parkkeerattu. He tutkivat yhdessä auton etulokasuojaa ja puskuria.
Korjaustyö on tehty hyvin, auto on kuin uusi. Tummat, kiiltävät hiukset liehuvat kevyesti tuulessa.
Huolimatta pienestä pakkasesta, nainen on avopäin. Hänellä on harmaa, pitkä takki, pitkä musta huivi rennosti kaulalla, mustat hansikkaat, laukku ja korkeakorkoiset saapikkaat.
Eija kiittää miestä, saa käteensä avaimet ja kumartuu menemään autoonsa. Samalla auton viereen kävelee kaksi virallisen tuntuista miestä, joista vanhempi näyttää virkamerkkiään ja sanoo kohteliaasti:
- Anteeksi rouva, haluaisimme puhua muutaman sanan kanssanne. Rikosylikonstaapeli Vaalasjoki ja rikoskonstaapeli Nurkkanen väkivaltaosastolta. Voimmeko istua kanssanne autoon vai tuletteko mieluimmin laitokselle?
Nainen säikähtää ensin hieman, mutta kehottaa sitten miehiä tulemaan autoon.
- Mitä haluatte tietää?
- Kuten varmaan tiedätte, entisen miehenne uusi vaimo on kuollut yliajon uhrina. Haluaisimme tietää missä te olitte viime torstaina aamulla 3.30? Haluaisimme myös poikanne Jeren osoitteen.
- Minä nukun siihen aikaan yöstä aina kotonani, niin myös silloin. Poikani osoite on Kivirikonkuja 13. Hän on ollut tosin kuukauden Kiinassa työmatkalla.
9.
Tutkinnanjohtaja Laikkunen katsoo vaitonaista tutkimusryhmää huoneessaan, Vaalasjoen ja Nurkkasen lisäksi paikalla on talouspuolen rikosylikonstaapeli Parkkinen, joka on tullut kertomaan, ettei löydä Kampelan ja Kaikuvuoren välistä raha- tai liiketoimintaa, tosin molemmilla on omia epäselvyyksiä ja laittomuuksia tilillään. Kouvolan ylimääräisistä tuloista on selvinnyt vain laittomana taksina toimiminen, mutta tuskin siitä on tullut talletettuja tuloja.
Parkkinen lupaa jatkaa tutkimuksia. Tutkimukset seisovat paikallaan, mitään ratkaisevaa ei ole tullut esille, joten asioita on vain kaivettava lisää.
Vaalasjoki jättää Nurkkasen täyttämään raportteja ja lähtee ajamaan Eino Kampelan luo, jutussa on vielä tarkistettavaa.
Hän ajaa hitaasti yliajopaikan ohi ja yrittää kiinnittää huomionsa kaikkeen mahdolliseen. Aistit terästäytyneinä hän luulee jo havainneensa jotakin, mutta ei keksi mitä se oli.
Kampelan pihassa on muhkuraista ja liukasta. Sohjolumi on saanut jäädä kolaamatta ja siihen ajetut auton- ja jalanjäljet ovat nyt sään kylmennyttä jäätyneet uriksi ja kuopiksi, joita pitkin on vaikea kulkea. Kukaan ei tule avaamaan ovea, vaikka Vaalasjoki soittaa ovikelloa useaan otteeseen.
Hän kiertää talon taakse ja kurkistaa sisään ikkunoista. Makuuhuoneen ikkunasta hän näkee isännän makaamassa sängyllään.
Ylikonstaapeli menee uudelleen ovelle, painaa ovikellon nappulaa pitkään, ja koska mitään ei tapahdu, kokeilee ovea. Se on auki. Ensimmäisellä vilkaisulla hän jo näkee, ettei kaikki ole kohdallaan.
Eino Kampela on aivan kalpea, tajuton ja hengittää katkonaisesti, pihisten ja korahdellen.
Vaalasjoki hälyttää ambulanssin ja teknisen tutkimusryhmän paikalle. Asunto on tutkittava sentti sentiltä. Vanhasta kokemuksesta hän tietää, ettei kysymys ole alkoholista vaan myrkystä.
Eino Kampela joutui kamppailemaan hengestään pitkään. Pelastus tuli aivan viime hetkellä. Lääkäreiden mukaan hän olisi menehtynyt puolen tunnin sisällä jos ei olisi saanut apua.
Poliisit eivät päässeet kuulustelemaan häntä kahteen vuorokauteen, mutta sitten hänellä olikin mielenkiintoista kerrottavaa.
Hän oli löytänyt postilaatikostaan melkein täyden konjakkipullon ilman mitään viestiä. Vähän hän oli sitä ihmetellyt, mutta koska se oli hänen pihalleen tuotu, hänen postilaatikkoonsa, niin kai se hänelle oli tarkoitettu. Hyvää laatua se oli, oikein Napoleonia, eivät tutut yleensä sellaista juo.
Hän oli sen pikkuhiljaa tyhjentänyt ja ihmetellyt ettei pullon tuoja tullut itse jakamaan sitä hänen kanssaan.
11.
Vaalasjoki ja Nurkkanen ovat viettäneet aamun tutkinnan johtaja Laikkusen huoneessa. He ovat olleet antamassa loppuraporttinsa Normialantien yliajosta. Laikkunen on hyväksynyt tutkinnan tuloksen ja luvannut toimittaa asian syyttäjälle.
Nyt työpari istuu rikosylikonstaapelin huoneessa kahvimukit ja Ruth Kampelan tutkimuskansio avoinna edessään.
Jutun ratkeaminen tuo tullessaan aina helpotuksen ja onnistumisen tunteen, mutta tällaisessa tapauksessa ajatuksissa pyörii vielä muutakin. Kumpikaan ei ole päässyt vielä irti näkymästä, jossa iloisen näköinen, tyylikäs nainen aivan kuin vaipuu kasaan työhuoneensa pöydän ääressä. Kasvot muuttuvat hetkessä vahanaamioksi, ruskeat silmät suurenevat pelosta, suupielet kiristyvät ja sanat tulivat sihisten, melkein huohottaen hampaiden välistä:
- Se nainen vei minulta kotini, kaiken jota olin rakentanut vuosia, juopon mieheni, eikä sekään riittänyt, hän vei äitini perinnönkin. Hän, joka ei ikinä ole tehnyt päivääkään töitä sai rahaa juhlia, ostaa vaatteita ja koruja, mutta minulle jääneet rahat eivät riittäneet edes kunnon asuntoon. Jouduin tekemään vielä velkaa, että sain katon pääni päälle ja uudet tavarat huoralle jättämieni tilalle. Poliisien kanssa jouduin hakemaan henkilökohtaiset tavarani. Minulle ei jäänyt rahaa tuhlata ja matkustella. Eino uhkaili minua vielä eron jälkeen, hänelle oli kuulemma jäänyt vieläkin saamisia.
Kaikuvuori ja Kouvola oli päästetty vapaalle odottamaan talousrikososaston tutkimuksia ja Kampelan kansio painettiin kiinni. Onneksi Eino Kampela oli yht’äkkiä muistanut yhden tuntemansa henkilön, joka joi mielellään Napoleonia. Eijalla oli ollut sitä aina kotona, nautinto- ja rentoutumishetkiä varten.
Huokaisten Vaalasjoki tarttuu uuteen kansioon ja vetää sen pöydän nurkalle. Miehet nostavat kahvimukinsa sivuun, vilkaisevat toisiinsa ja avaavat kansion.
(novelli on julkaistu myös antologiassa Ikään kuin 2006)
Novelli Tottelen sinua aina
Aira Laihinen
Turkulaiseen risteykseen singahtaa ruosteinen bemari. Haukankatseinen mies hallitsee ajokkinsa. Mikä kaahailija! Hän on nelikymppinen, lihaksikas mutta tasasuhtainen, kaulalla rosoinen arpi. Asu on siisti.
Ohikulkeva pariskunta kahlitsee tämän ketterän kurdimiehen liikennevaloihin. Hänen suupielensä kiristyvät. Lempeästi toisiinsa katsova pariskunta muistuttaa hänen teloitettuja vanhempiaan.
- Saatanan Saddam!
Kidutus toki takasi hänelle turvapaikan Suomessa vuosia sitten. Jo työkykyiseksi toipuneena hän osaa säilyttää kuntoutustukensa ja kaikki mahdolliset muut etuudet. Älykäs kun on. Ja kielitaitoinen tietokone-ekspertti, joka selvittää asiat kyllä. Hän selvittää, hän - kurdikerhon johtaja Jali - selvittää sosiaalietujen maksimoinnin muillekin maahanmuuttajille. Hän opastaa asiassa myös työtä vieroksuvia kanta-asukkaita.
Valot vaihtuvat ja uhmakas irakilainen kaasuttaa. Kerrostalossa odottaisi hänen hedelmätön vaimonsa. Pahaenteisesti tummunut syntymämerkki on loihtinut hänelle lempinimen, josta Jali pitää: Melanooma.
Melanooma esittää vakuuttavasti selkäpotilasta, mutta lääkeriippuvuus vaimolla on aitoa eikä siitä tokenisi. Ei siitä naisesta enää ollut seksipommiksi, mutta Jalia piinaavatkin toisenlaiset intohimot. Naisia hän toki hurmaa, mutta suurempien tarkoitusperien vuoksi kuin seksin.
Hän vielä yhdistäisi kurdit! Hän kostaisi!
Hän pysäyttää ajokkinsa kerrostalon eteen jarrut kirskuen. Hän ampaisee asuntoon ja ryntää sanaa sanomatta suoraan nojatuoliin.
- Tuuhea hiuskuontalosi hapsottaa joka taholle, taas olet lääketokkurassa, maho naaras! Eikä kuppeja pöydässä!
Jali nousee jälleen. Hien haju jää hänen jälkeensä, kun hän käppäilee edestakaisin. Melanooman piti valmistautua kerhon kokoontumiseen sillä aikaa, kun hän kävi kuntosalilla.
- Unohditko vieraamme?
Jali pysähtyy.
- Sinä. Hoida hommasi.
Kurdikerhon väki kuoriutuu talvitamineistaan. Melanooma kolistelee keittiössä. Hän hamuaa suuhunsa piristävää pilleriä.
- Tervetuloa taas yhteen, Jali sanoo mutta rypistää otsaansa. - Teidät kaikki minä olen opastanut, te sosiaalipinnarit. Nyt on liksan tarkistus. Kuukausiosuuksieni aika on ohi, loput pulitatte kertasuorituksena. Jollei irtoa, lainaatte tai anastatte.
Melanooma nostaa tarjottimen.
- Määräpäivään mennessä juoksutatte kirjekuoret vaimolleni.
Meikkaamaton Melanooma kaataa tuoksuvaa teetä siroihin kuppeihin tärisevin käsin.
- Summanhan jo tiedätte. Jos joku laistaa, ilmiannan hänet Kelalle. Kerron kaikki hänen ansionsa poliisitutkinnassa.
Tumman tuttavan teekuppia kohottava käsi valahtaa alas ja kuppi kolahtaa pöytään. Läikkyvä tee lemahtaa yrteille.
- Tunnen jokaisen teistä läpikotaisin, Jali sanoo ja katsoo ylös. Hän kuulee vain pelokasta rykimistä.
- Nyt pulinat pois ja muihin asioihin. Teetä riittää. Melanooma!
Kukaan ei ehdi juoda toista kupillista. Kerholaiset kompastelevat ovelle. Jali hekottelee. Pian he nököttävät kaksistaan.
Kerrostalon melut kantautuvat kaksioon. Jali nostaa laatikosta esiin uhkean sapelin.
- Melanooma, tänne!
Naisen katse harittaa. Jali puhuu erityisen selkeästi.
- Ellei summa täsmää, esittelet tämän ja sovit pikaiset treffit. Jätät lääkkeet vähemmälle tai pieksän sinut. Irakilaiseen tapaan...
Melanooma lysähtää polvilleen ja parahtaa:
- Allahin nimeen, tottelen sinua aina.
Jali nostaa vaimonsa. Pitkästä aikaa hän suutelee vaimonsa sydämen muotoista syntymämerkkiä.
Kerrostalon työttömät ovat juhlineet itsensä sammuksiin ja aamu on äänetön. Jali nettailee. Melanooma hiipii lääkekaapille. Äkkiä hän havahtuu ja hylkää rohdot.
- Jali? Kuuletko jotain?
Jali on jumittunut meilaamaan eikä kuuntele.
Ovi narahtaa. Melanooma näkee kommandopipoisen haalarihahmon ryntäävän kohti ase ojossa. Tyyppi on kookas ja tähtää heitä molempia. Vierekkäin, kommando komentaa. Melanooman tuuhea tukka kostuu hiestä ja sojottaa vaakatasoon.
Jali hapuilee taskua ja uhkaaja keskittyy häneen. Melanooma syöksyy salamana vessaan ja lukitsee oven.
- Sinä et kerholaisia kiristä, saatana.
Kuuluu vaimennettu laukaus, sitä seuraa raskas romahdus. Ulko-ovi kolahtaa.
Melanooma raottaa vessan ovea. Se jumittuu veriseen möhkäleeseen. Hänestä Jali näyttää vainaalta.
- Siitä sai, etpä enää nai venakkoa.
Melanooma tuntee jonkun tarttuvan ja painavan jotain suulle. Pipomies on kuitenkin vaaninut. Hän teippaa Melanooman suun kovin ottein ja sitoo tämän raajat tiukasti. Lopuksi murhaaja sysää uhrinsa takaisin toalettiin ja telkeää oven.
- Sinä huumehörhö saat nääntyä sinne.
Melanooma näkee peilistä itsensä. Tukka hapsottaa. Hän terästäytyy. Vähä vähältä hänen onnistuu vapauttaa toinen kätensä. Nyörit hankaavat sidotun käden verille, ennen kuin teippi heltiää. Hän hapuilee hapuilemistaan Jalin kätkemää kännyä peilikaapista. Lopulta hän saa näplätyksi numeron.
Harteikas, kovakatseinen poliisi kopeloi Jalin pulssia. Syke tuntuu juuri ja juuri ja pallea liikkuu vaisusti. Ambulanssipartio rymistelee jo portaissa. Tuossa tuokiossa Jali kiidätetään sairaalaan.
Poliisi murtaa toiletin oven, näkee Melanooman pökertyneenä pöntön kupeessa. Hänen katseensa juuttuu kaulan sydämenmuotoiseen syntymämerkkiin.
- Oletteko kunnossa?
- Taisin pyörtyä. Nuo ovat vain naarmuja.
- Siltä näyttää. Kuvailkaa sitä pipomiestä.
- Pitkä ja hoikka, tummat farkut ja nahkatakki.
- Oliko hänessä jotain tuttua?
- Ei mitään tuttua.
Melanooma raahautuu tietokoneen ääreen. Hänen ryhtinsä oikenee ja otsa rypistyy, kun lähetetyt meilit avautuvat. Sähköpostissa komeilee tuore meili maahanmuuttajayhdistyksestä, osoite on tuttu.
- Tuo on se pitkäsäärinen venakko. Muista ne upeat olkapäät. Näin ne retkellä. Ja tunsin. Niiden hipaisusta jalkovälini kostui. Marinahan se siinä. Siksi siis Jali ei rakastellut enää kotona.
Melanooma oivaltaa tarvitsevansa puhelinnumeron. Missä ihmeessä on jäsenluettelo? Paperi löytyy ja valahtaa samantien Melanooman vapisevista käsistä.
- Muistan toki sinut. Hauska että soitat. Onko uutisia?
- Jali on kolkattu, hänet on viety lasarettiin. Treffinne siirtyvät, ehkä tuonpuoleiseen asti.
- En ole Jalin heila. Mulla on maahanmuuttajastatus ja kunniallinen toimeentulo. Yökkösaikani on ohi. Inhoan suomalaisia, möhömahoja.
- Hyvä juttu! Ne ällöttävät minuakin, ihan kamalia.
- Niin on! Eivät pysty mihinkään ilman Viagraa.
- Oluthuuruiset perheenisät naikoot omiaan, Melanooma täydensi.
- Nykyisin olen kiinnostunut naisista. Liityin vastikään paikallisiin lesboihin.
Marina jää kuuntelemaan lyhyeksi hetkeksi.
- Tule sinäkin, Marina sanoo.
Melanooma toivoo muistavansa olkapäiden kosketuksen oikein.
- Katsos, retkellä minä sen huomasin.
- Ihanko totta... Yritin kyllä salata, Jalin takia.
Melanooma hymyilee.
- Jutellaan enemmän illalla. Tulethan luokseni? Teelle. Haluan suudella sydämenmuotoista syntymämerkkiäsi.
- Kiitos, mielihyvin. Tuon kuohuviinin.
Jos Jali vielä virkoaisi... Nyt on minun vuoroni kiristää Jalia.
Turkulaiseen risteykseen singahtaa ruosteinen bemari. Haukankatseinen mies hallitsee ajokkinsa. Mikä kaahailija! Hän on nelikymppinen, lihaksikas mutta tasasuhtainen, kaulalla rosoinen arpi. Asu on siisti.
Ohikulkeva pariskunta kahlitsee tämän ketterän kurdimiehen liikennevaloihin. Hänen suupielensä kiristyvät. Lempeästi toisiinsa katsova pariskunta muistuttaa hänen teloitettuja vanhempiaan.
- Saatanan Saddam!
Kidutus toki takasi hänelle turvapaikan Suomessa vuosia sitten. Jo työkykyiseksi toipuneena hän osaa säilyttää kuntoutustukensa ja kaikki mahdolliset muut etuudet. Älykäs kun on. Ja kielitaitoinen tietokone-ekspertti, joka selvittää asiat kyllä. Hän selvittää, hän - kurdikerhon johtaja Jali - selvittää sosiaalietujen maksimoinnin muillekin maahanmuuttajille. Hän opastaa asiassa myös työtä vieroksuvia kanta-asukkaita.
Valot vaihtuvat ja uhmakas irakilainen kaasuttaa. Kerrostalossa odottaisi hänen hedelmätön vaimonsa. Pahaenteisesti tummunut syntymämerkki on loihtinut hänelle lempinimen, josta Jali pitää: Melanooma.
Melanooma esittää vakuuttavasti selkäpotilasta, mutta lääkeriippuvuus vaimolla on aitoa eikä siitä tokenisi. Ei siitä naisesta enää ollut seksipommiksi, mutta Jalia piinaavatkin toisenlaiset intohimot. Naisia hän toki hurmaa, mutta suurempien tarkoitusperien vuoksi kuin seksin.
Hän vielä yhdistäisi kurdit! Hän kostaisi!
Hän pysäyttää ajokkinsa kerrostalon eteen jarrut kirskuen. Hän ampaisee asuntoon ja ryntää sanaa sanomatta suoraan nojatuoliin.
- Tuuhea hiuskuontalosi hapsottaa joka taholle, taas olet lääketokkurassa, maho naaras! Eikä kuppeja pöydässä!
Jali nousee jälleen. Hien haju jää hänen jälkeensä, kun hän käppäilee edestakaisin. Melanooman piti valmistautua kerhon kokoontumiseen sillä aikaa, kun hän kävi kuntosalilla.
- Unohditko vieraamme?
Jali pysähtyy.
- Sinä. Hoida hommasi.
Kurdikerhon väki kuoriutuu talvitamineistaan. Melanooma kolistelee keittiössä. Hän hamuaa suuhunsa piristävää pilleriä.
- Tervetuloa taas yhteen, Jali sanoo mutta rypistää otsaansa. - Teidät kaikki minä olen opastanut, te sosiaalipinnarit. Nyt on liksan tarkistus. Kuukausiosuuksieni aika on ohi, loput pulitatte kertasuorituksena. Jollei irtoa, lainaatte tai anastatte.
Melanooma nostaa tarjottimen.
- Määräpäivään mennessä juoksutatte kirjekuoret vaimolleni.
Meikkaamaton Melanooma kaataa tuoksuvaa teetä siroihin kuppeihin tärisevin käsin.
- Summanhan jo tiedätte. Jos joku laistaa, ilmiannan hänet Kelalle. Kerron kaikki hänen ansionsa poliisitutkinnassa.
Tumman tuttavan teekuppia kohottava käsi valahtaa alas ja kuppi kolahtaa pöytään. Läikkyvä tee lemahtaa yrteille.
- Tunnen jokaisen teistä läpikotaisin, Jali sanoo ja katsoo ylös. Hän kuulee vain pelokasta rykimistä.
- Nyt pulinat pois ja muihin asioihin. Teetä riittää. Melanooma!
Kukaan ei ehdi juoda toista kupillista. Kerholaiset kompastelevat ovelle. Jali hekottelee. Pian he nököttävät kaksistaan.
Kerrostalon melut kantautuvat kaksioon. Jali nostaa laatikosta esiin uhkean sapelin.
- Melanooma, tänne!
Naisen katse harittaa. Jali puhuu erityisen selkeästi.
- Ellei summa täsmää, esittelet tämän ja sovit pikaiset treffit. Jätät lääkkeet vähemmälle tai pieksän sinut. Irakilaiseen tapaan...
Melanooma lysähtää polvilleen ja parahtaa:
- Allahin nimeen, tottelen sinua aina.
Jali nostaa vaimonsa. Pitkästä aikaa hän suutelee vaimonsa sydämen muotoista syntymämerkkiä.
Kerrostalon työttömät ovat juhlineet itsensä sammuksiin ja aamu on äänetön. Jali nettailee. Melanooma hiipii lääkekaapille. Äkkiä hän havahtuu ja hylkää rohdot.
- Jali? Kuuletko jotain?
Jali on jumittunut meilaamaan eikä kuuntele.
Ovi narahtaa. Melanooma näkee kommandopipoisen haalarihahmon ryntäävän kohti ase ojossa. Tyyppi on kookas ja tähtää heitä molempia. Vierekkäin, kommando komentaa. Melanooman tuuhea tukka kostuu hiestä ja sojottaa vaakatasoon.
Jali hapuilee taskua ja uhkaaja keskittyy häneen. Melanooma syöksyy salamana vessaan ja lukitsee oven.
- Sinä et kerholaisia kiristä, saatana.
Kuuluu vaimennettu laukaus, sitä seuraa raskas romahdus. Ulko-ovi kolahtaa.
Melanooma raottaa vessan ovea. Se jumittuu veriseen möhkäleeseen. Hänestä Jali näyttää vainaalta.
- Siitä sai, etpä enää nai venakkoa.
Melanooma tuntee jonkun tarttuvan ja painavan jotain suulle. Pipomies on kuitenkin vaaninut. Hän teippaa Melanooman suun kovin ottein ja sitoo tämän raajat tiukasti. Lopuksi murhaaja sysää uhrinsa takaisin toalettiin ja telkeää oven.
- Sinä huumehörhö saat nääntyä sinne.
Melanooma näkee peilistä itsensä. Tukka hapsottaa. Hän terästäytyy. Vähä vähältä hänen onnistuu vapauttaa toinen kätensä. Nyörit hankaavat sidotun käden verille, ennen kuin teippi heltiää. Hän hapuilee hapuilemistaan Jalin kätkemää kännyä peilikaapista. Lopulta hän saa näplätyksi numeron.
Harteikas, kovakatseinen poliisi kopeloi Jalin pulssia. Syke tuntuu juuri ja juuri ja pallea liikkuu vaisusti. Ambulanssipartio rymistelee jo portaissa. Tuossa tuokiossa Jali kiidätetään sairaalaan.
Poliisi murtaa toiletin oven, näkee Melanooman pökertyneenä pöntön kupeessa. Hänen katseensa juuttuu kaulan sydämenmuotoiseen syntymämerkkiin.
- Oletteko kunnossa?
- Taisin pyörtyä. Nuo ovat vain naarmuja.
- Siltä näyttää. Kuvailkaa sitä pipomiestä.
- Pitkä ja hoikka, tummat farkut ja nahkatakki.
- Oliko hänessä jotain tuttua?
- Ei mitään tuttua.
Melanooma raahautuu tietokoneen ääreen. Hänen ryhtinsä oikenee ja otsa rypistyy, kun lähetetyt meilit avautuvat. Sähköpostissa komeilee tuore meili maahanmuuttajayhdistyksestä, osoite on tuttu.
- Tuo on se pitkäsäärinen venakko. Muista ne upeat olkapäät. Näin ne retkellä. Ja tunsin. Niiden hipaisusta jalkovälini kostui. Marinahan se siinä. Siksi siis Jali ei rakastellut enää kotona.
Melanooma oivaltaa tarvitsevansa puhelinnumeron. Missä ihmeessä on jäsenluettelo? Paperi löytyy ja valahtaa samantien Melanooman vapisevista käsistä.
- Muistan toki sinut. Hauska että soitat. Onko uutisia?
- Jali on kolkattu, hänet on viety lasarettiin. Treffinne siirtyvät, ehkä tuonpuoleiseen asti.
- En ole Jalin heila. Mulla on maahanmuuttajastatus ja kunniallinen toimeentulo. Yökkösaikani on ohi. Inhoan suomalaisia, möhömahoja.
- Hyvä juttu! Ne ällöttävät minuakin, ihan kamalia.
- Niin on! Eivät pysty mihinkään ilman Viagraa.
- Oluthuuruiset perheenisät naikoot omiaan, Melanooma täydensi.
- Nykyisin olen kiinnostunut naisista. Liityin vastikään paikallisiin lesboihin.
Marina jää kuuntelemaan lyhyeksi hetkeksi.
- Tule sinäkin, Marina sanoo.
Melanooma toivoo muistavansa olkapäiden kosketuksen oikein.
- Katsos, retkellä minä sen huomasin.
- Ihanko totta... Yritin kyllä salata, Jalin takia.
Melanooma hymyilee.
- Jutellaan enemmän illalla. Tulethan luokseni? Teelle. Haluan suudella sydämenmuotoista syntymämerkkiäsi.
- Kiitos, mielihyvin. Tuon kuohuviinin.
Jos Jali vielä virkoaisi... Nyt on minun vuoroni kiristää Jalia.
Novelli Eevin hirvijahti
Ritva Vastamäki
Syksyisin Eevi on toivonut pääsevänsä mukaan hirvijahtiin. Aina setä on kieltänyt. Tänä syksynä, Eevin täytettyä kolmekymmentä, setä esitti kutsun.
Eevi näkee Eeron auton valojen piirtyvän keittiön seinään. Hän hakee sinipunaruutuisen huivinsa, kietoo okran värisen hiuskuontalonsa huivin suojaan, naulakosta vetää päälleen punaisen anorakin ja työntää jalkansa paksupohjaisiin pilkkisaappaisiin. Oven pielestä hän sieppaa eväsrepun selkäänsä. Vilkaisee ulko-oven pielessä olevaa mittaria jonka taulussa elohopea on miinuksen puolella. Juoksee pihan poikki autoon.
- Nyt mentiin, tokaisee sedälleen.
Aamun pimeydessä teräksenharmaa maasturi nielee asvaltin mustaa pintaa. Tien reunat vilahtavat valkoisina, eivät kuitenkaan lumisina. Eevi on hiljainen. Hän miettii suhtautumistaan kuolleeseen eläimeen. Miettii yleensä kuolemaa ja yleensä hirvieläintä. Molemmat ovat suuria. Kuolema tuntemattomuudessaan, hirvi eläimenä.
Eevi ei ole ollut koskaan kuolleen ihmisen tai eläimen kanssa vastakkain. Hän vilkaisee sedän vakavaa sivuprofiilia josta tuuhea, harmaantunut parta valtaa kasvot.
- Kiharat väärässä päässä, Eevi mutisee.
Hän jatkaa ajatusleikkiään sedän kasvoista; otsaluun syvennyksestä tuijottavat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla, kyömynenä jonka sieraimesta pistää ulos mustia jouhia, trotohuulet valmistautuneena viheltämään. Eero Kuusisto on jo miehen iällä kuten poskien ja otsan poimuista saattaa havaita. Aseen hän pystyy hallitsemaan. Hirvi kaatuu, kun sattuu kohdalle.
Eevi havahtuu tuntiessaan kallistuvansa oveen päin. Auton vauhti hiljenee ja Eero kääntää sivutielle. Autot ovat rivissä jahtisuulille johtavan tien reunassa. Kolmen auton vieressä istuvat koirat Inha, Jeppe ja Viki. Ne ovat narulla kiinni omistajansa auton puskurissa.
- Jaa…a plikka perillä ollaan, sanoo setä, hyppää autosta ja läimäyttää oven kiinni niin että puiden välissä kajahtaa.
Koirat nousevat pystyyn. Murisevat ja päästävät kolme haukahdusta, heiluttavat mustan ja harmaan värisiä häntiään.
Tukevan puoleinen mies nostaa kättään. Painaa aseen piipun auki ja kävelee jahtisuulille. Sähkölampun valossa erottuu punaiset liivit ja punaiset liparit tai pipot. Eevi astuu alas autosta, suuntaa askeleensa kohti koiria jotka ryntäävät vikisten häntä vastaan.
- Älä mee koskemaa niitä, kuului Eeron ääni.
- Kyllä ne tuttavuutta hiaros, mutt ei sitä tie mitä ne seuraavaks tekis, puhui musta viiksinen mies.
- Toi Virtane tietää mistä puhhuu. Sillä ku on niitä haukkuvia, sanoi lyhyen-läntä mies jota kutsuttiin Timpaksi.
Eevi seuraa setäänsä isolle jahtisuulin ovelle, lukee korkean oven päältä Oja-korven Metsästysseura. Suulin nurkalla oleva lamppu osoittaa oven suuntaan.
Suulissa miehet seisovat tai nojaavat työpöytään. Polttavat paperossia odottaessaan vuoroaan aseen tarkastukseen. Kädessä heillä on avattuna kämmenen kokoinen ohut kirja, jonka he näyttävät aseen kanssa jahtipäällikölle.
- Sulla on paperit kunnossa ja oikeus osallistua jahtiin, sanoo jahtipäällikkö. Hän ojentaa tarkistetun aseen ja kirjasen Eerolle.
- Sieltä se meidän Punatulkku tulee. Onko sitä ajolupaa, jahtipäällikkö puhu ojentaessaan kättään Eeville.
- Jarno on nuori ja tarkka näissä jahtiasioissa, huomauttaa Eero-setä.
- Ei taida olla paperia… ei ole asettakaan, Eevi sanoo punastuen.
- Tervetuloa kuitenkin. Sitä pitää pysyä sitten asemiesten taustalla etteivät ampujat erehdy, Jarno puhuu Eeville ja kohdistaa katseensa Eeroon. - Pidä sitten huolta holhokistas.
- Pidänhän minä.
Aseet ja luvat ovat tarkastetut ja miehet levittävät maastokartan Pick upin lavalle. Karttaan on merkitty tämän päivän kohde. Miesten kesken sovitaan passipaikat. Timpan suunpielessä kronisee piippu. Sen kitkerä savu sekoittuu aamupakkaseen ja pistää vieressä seisojan köhimään kurkkuaan.
- Ei sun sitä olis tarvinnu vettää.
- Lähdetään. Tavataan Kisukassa Tuffalantien haarassa, Jarno sanoo ja nousee autoon.
Auton ovet kolahtavat vastaukseksi. Kaasupolkimien painallus saa moottorit hörähtämään. Pakin veto päälle pistää vaihdelaatikon rääkäisemään.
- Toi pelottas saaliin jo penikulmain päähän, huomauttaa pihassa seisova Valtsu.
Pakoputket työntävät sinistä kaasua. Jahtisuulin edusta täyttyy kitkeryydestä joka vähitellen kiteytyy aamun kirpeyteen. Mädäntyneen kana-munan haju jää leijumaan lähtijöistä.
Kisukantie on kapea jana metsän ja rämeen välissä. Ensimmäinen mutka on aluskasvuston peittämän supan kohdalla. Se on Kankaalla ennen Tuffalantien risteystä. Autot on tarkoitus jättää Kisukantielle, mutta mukana on niitäkin jotka ajavat Tuffalantielle.
Poikittaistien risteyksestä hajaannutaan sovituille passipaikoille. Eero kävelee Eevi kanssa tietä pitkin.
- Menemme hirvitornille joka näkyi metsätielle rämeen laidasta, Eero opastaa.
Rämeen auettua näkyviin, Eero hyppää ojan yli ja kääntyy katsomaan peräänsä Eevin tuloa. Yhdessä he kahlaavat suopursujen varsistossa ja saapuvat hirvitornille housunpolvet härmäisinä. Eero kiipeää torniin kuin kärppä.
Eevi tarraa lujan otteen huurtuneesta puolapuusta. Vetää itseään ylös ja etsii jalalleen sijaa alimmalta pienalta.
Tumman puhuvat pilvet nousevat rämeen takaiselta taivalta ja horisonttiin ilmestyy syvä sinisyys. Eevi pääsee ylös ja laskee reppunsa tornin lavalle. Ilmavirran tuulettama aamutaivas värjäytyy aniliinin punaan, kun kuuluu ensimmäinen laukaus. Eeron aistit herkistyvät ja hän tähyää suolla seisovien puunraatojen väliin. Sivelee sormillaan hengityksestä pakkasen valkaisemaa partaansa. Auringon lämmössä aniliininpuna hajoaa vaihtuen haalistuneeseen oranssiin. Puut ja pensaat kostuvat ja syksyn lahoava lemu hipaisee nenän aisteja.
- Suo on omimmillaan, kun puiden lehdet ovat pudonneet ja ruoho on muuttunut beessin sävyihin, Eevin kuiskaus rikkoo puhumattomuuden.
- Otatko kahvia, Eero kysy holhokiltaan.
- Kyllä se lämmittäisi.
- Onko sinun kylmä.
- Ei vilu… vähän puistattaa.
- Jännität.
Eevi nyökkää. Ottaa mukin ja puristaa sitä tumppujen välissä. Sormissa lämpö tuntuu pistelevänä.
- Eikö sinun sormiasi palele, kun lataat aseen paljain käsin.
- Ei tässä sovi ajatella kylmää.
- Väitätkö ettei palele, kun unohtaa kylmän.
- En väitä… sanoin vaan.
Lukko napsahtaa. Eero nostaa verkkaisesti asetukin solisluutaan vasten. Kallistaa päänsä tukille ja painaa toisen silmänsä kiinni. Tähyää kiikarin läpi laukauksen suuntaan.
Katajan tuoksu tuo mieleen katajaan kastetun kotikaljan jonka maltaan pehmeä maku hivelee suuta ja katajan kirpeydestä jää jälkimaku. Hän laskee aseen käsien kannateltavaksi. Ottaa oikealla kädellä kiinni piipusta ja vasemman käden ote on tukissa. Oikea käsi painaa… piippu jää retkottamaan holtittomana.
- Koirat haukkuvat… ovat vielä etäällä.
- Rämeen toisella laidalla.
Eero nuuhkaisee suopursun imelää tuoksua.
- Eikös plikka sua vaivaa suopursujen haju.
Eevi ei vastaa. Hän kuuntelee rämeeltä kantautuvaa ääntä. Hirvitornin runko napsahtaa. - Koirien äänet lähestyvät. Eero valpastuu… herkistää kuuloaan. Painaa uudelleen aseen kiinni.
- Ajo ei ole kaukana.
Kiväärinpiipusta lähtenyt luoti räjähtää. Ääni leviää kumuna metsänreunaan.
- Osuiko, Eevi kysyy.
- Osui kohteeseen. Odotan armon laukausta.
Toisesta laukauksesta kuuluu lyhyt vaimea ääni.
- Oikeni, Eero sanoo ja tuijottaa kaukaisuuteen kuin näkisi tapahtuman edessään.
- Se oli Virtanen, kuuluu radiopuhelimesta.
- Jo alkoi päivä hyvin.
- Ollaan koolla kahdenkymmenen minuutin kuluttua Tuffalantien risteyksessä.
- Kuitattu, Eero vastaa.
Ensimmäiset paikalle ehtineet ovat sytyttäneet nuotion. Kuivat risut rätisevät ja kuusen oksat räiskivät tulitähtiä. Miehet kantavat reppujaan nuotion viereen. Kiireisimmät ovat pujottaneet makkaran pätkän tikunnokkaan ja kääntävät sitä tulessa. Nuotion kuumuus saa miesten posket hehkumaan.
- Onko vetreitä miehiä vetämään hirvi tielle. Virtanen pyysi apuun, jahtipäällikkö puhuu ja lisää: - Lähden itse mukaan.
- Missä se on, Eero kysyy.
- Noin parin kilometrin päässä suon laidassa.
- Minä en tuu, Eero sanoo.
- Ei kai nii kova kiire o ettei mukillista kaffeet ehdi juamaa.
- Ei kait se ennää karkuun lähe, Valtsu tuumii.
- Kyllä te kahvit ehditte juoda.
- Kai sen maha on jo aukastu.
- Yleensä Virtanen hoitaa sen homman, sanoo jahtipäällikkö. - Sitten mennään. Tulkaa kahvinjuojat perästä.
- Se on parin kilometrin päässä. On teillä poijat vetämistä, Eero puhuu.
Hänen katseensa on suuntautunut kuusikon reunassa olevasta aukosta suolle, jossa keskenkasvuisten puiden harmaat tröntit ovat pystyssä.
- Vielä on joku kuusen kränä vihreä.
Kuusi nuorta miestä lähtee tarpomaan suopursua kasvavan maastoon läpi rämeelle. Jokaisella avattu ase olalla.
- Odottavatko nuo miehet lisää saalista, kun ottivat aseet, Eevi utelee.
- Morsein täytyy olla aina mukana näissä hommissa.
- Pystyisinköhän minä tuohon, Eevi miettii jäädessään katsomaan miesten menoa.
- Tuuhan likka lämmittelemään tänne tulen ääreen, Timppa kehottaa.
Eevi kävelee varoen risukasojen ohi tulen lähelle. Kuusenoksista hän tekee itselleen istuttavan paikan, kaivaa repusta mukin, termarin ja makkaran-palan viereensä. Juotuaan kahvinsa hän etsii tikun jonka toisen pään veistää teräväksi ja pujottaa viiltelemänsä makkaran tikkuun. Katseellaan hän etsii paikan jossa ei tarvitse paimentaa makkaraa.
Hän seuraa pienten liekkien värinää sinisen hehkun muuttuessa keltaisesta punaiseen. Tuulen tuoma savu pistää yskimään.
- Tönäses likka vähä puita… saatas parempi makkararoihu, Timppa sanoo.
- Älä helkatis käännä sitä savvuu tänne. Varo kipinöit.
- On se Virtanen vaa kova jätkä, Eero aloittaa.
- Monesko kaato tämä kerta on, Eevi utelee.
- Lieneekö kahdessadas.
- Kato ko o koirat jokka aijaa.
- Nytki o kaksittai.
- He… he. Ei tuosta o mihkää… hää…ää.
- Virtane veinaa kasvattaa tuosta lapukastaki mallikoiran.
- Mitä siittäki tullee.
- Kova se on oksan tynkää hakemaa. Katos ko sill heittää… Jeppe huskii.
Jeppe näkee puunpalan lentävän ilmassa ja lähtee juoksemaan. Se loikkaa risukasan yli niin että vatsakarvat laahaavat kasan päälistä.
- Katos ei se osaa yhtään varoa.
- Varo ettei se revi mahaas, ku lähtee kapula perrää.
- Jeppe jätti linnuille pesävärkkiä.
- Se o viel nii nulikka… kahdeksa kuukaude.
- Virtane o hyvi opettanu ne koiras. Sen ei tarvi ku päi katto ni koira tottelee.
Eevi kuuntelee, mutta samalla hän odottaa ja pitää tiukasti katseensa rämeen suunnassa.
- Miehet tulee, Eevi sanoo.
Hän nousee nuotiolta ja kävelee tielle, seuraa miehiä jotka kiskovat ruskeaa pitkäkoipista saalistaan, sen pää poukkoilee velttona. Kieli on valunut suusta ja roikkuu vasemmalla puolella. Se hankaa maata.
Miesten iholla virtaa hiki ja verisuonet pullistuvat otsalla. Askeleet ovat raskaat ja hengitys huokuu väsymystä.
Miehet nousevat nuotiolta. He lähtevät auttamaan.
- Vitun hirvas painaa ku synti.
- Maistuu sitä paremalt.
Ähkien ja kiroten painava ruho saadaan yli ojan. Lakoon mennyt ruoho on tahmea verestä.
Kannettu saalis on hiljainen, vaikka se näyttää huokaavan. Mitä se huokaisi, kun maha on viilletty auki ja vatsakarvat ovat veren tahrimat, Eevi miettii. Hän tuijottaa eläintä, joka katsoo häntä suurilla elottomilla silmillään. Kurkkua tuntuu kuristavan. Nousee karvas maku suuhun… maha kurisee ja hän nielee… nielee…
- Tuus Mäkinen töihin.
Mäkiseksi kutsuttu mies käärii hihansa. Paljastuu karvaiset käsivarret paksujen sormien jatkeeksi. Suolistaja työntää kätensä avattuun mahaan; suolten, vatsapussin, maksan, keuhkojen ja sydämen taakse. Yhdellä kahmaisulla hän pudottaa kaikki maahan. Katkaisee henkitorven ja viiltää kielen poikki. Sydän ja sarvet kuuluvat kaatajalle.
Se on vanha perinne.
Virtanen antaa sydämen koiralleen ajopalkkaa. Näin hätistelty koira pääse saaliin jaolle. Suolistaja kerää ruohotukon, pyyhkii kätensä ja tyhjän onkalon hirvestä.
Eevi ei voi enää katsoa. Nuotiolla makkara on enää palanut korppu eikä se maistuisikaan.
- Makkarat pois nuotiosta, kun kypsennetään parempaa syötävää, kuuluu käheä miehen ääni tieltä.
Kapea selkäfile on irrotettu. Kaapo ripottelee kokin tapaan suolaa ja pippuria lihalle, käärii fileestä fooliopaketin, tekee kolon nuotioon johon asettaa paketin kypsymään.
Fileen kypsyessä jahtipäällikkö tekee omia laskelmiaan saaliiksi jääneestä hirvestä. Hän avaa kuolleen eläimen suun tarkistaakseen hampaat, laskee ja mittaa onko kyseessä täysikäinen hirvi vai hieho, uros vai naaras.
- Maistakkos plikka filettä, setä kysyy Eeviltä.
- Maistan toki jos minulle riittää.
- Pitää sen tarkkailijanki makupala saada, Valtsu sanoo.
- Virtaselle eka pala.
Virtasen pitää kertoa kaadon tapahtuma. Miehet kääntävät odottavat katseensa Virtaseen joka myhäilee tyytyväisenä.
- Inhan kanssa lähdimme tuosta kuusikon läpi, Virtanen aloittaa. - Tulimme aukeemmalle alueelle. Itäiseltä taivaalta väistyi tummavaippa ja syvä sininen lipui horisontista. Pakkanen kiristyi. Sininen hämärä leijui rämeellä. Inha nuuski mättäitä, ruiskasi muutaman puun tyveen... Sitten se saa vainun. Juostaan koiran kanssa perätysten. Jalkani lipsahtaa muutaman kerran hetteikköön, kun koetan pysyä Inhan vauhdissa. Oikealla puolella on suo ja vasemmalla puolella vilahtaa männyt ja kuuset. Inha alkaa murista ja näyttää hampaitaan. Hirvi ilmestyy rämeelle. Ja toinen. Mielestäni saan tähtäimeen… laukaisen ja luoti viheltää… ohi. Inha piirittää toista hirveä. Se haukkuu niin saamaristi ja käy hirven jalkoihin. Oli vähältä ettei se potkassut Inhaa. Se olisi ollut koiran loppu. Hirvi saa päähänsä lähteä minua kohti. Se möyryää, kuopi paikallaan niin että turpeet lentää ja lähti kuin ladattu ohjus juoksemaan minua kohden. Seison ase tanassa. - Tästä et saa epäonnistua tai se on loppusi, sanon itselleni. Aseeni on ladattu. Eläin on kohdalla. Vedän liipasimesta, luoti lentää ja peijjakkaan elukka kääntää yhtäkkiä suuntaa. Luoti osuu kaulaan. Se putoo polvistuen eteeni ja kellahtaa mättäälle. Alkaa potkiminen ja riuhtominen, kun se koettaa nousta ylös. Heittelee päätään puolelta toiselle ja välillä nyökyttää. Ammun toisen kerra, kun se vähän rauhottu.
Nuotionringissä istujat kuuntelevat. Iäkkääntyneille miehille muistuu mieleen nuoruuden ajat. Filepalan jakajalta jää työ kesken.
- Ain Virtane ossaa kaataa maukkaa hirve.
- Syökääs pojat että päästään tekemään loppu urkka.
- Meinaak sää et me lopetettaa tähä.
- Ehditään saada ruho suulille ennen liikaa hämärtymistä. Se pitäis vielä nylkeä.
Nuotio sammutetaan ja hirven ruho vedetään maasturin lavalle. Siniharmaa utu leviää Rämeelle.
Syksyisin Eevi on toivonut pääsevänsä mukaan hirvijahtiin. Aina setä on kieltänyt. Tänä syksynä, Eevin täytettyä kolmekymmentä, setä esitti kutsun.
Eevi näkee Eeron auton valojen piirtyvän keittiön seinään. Hän hakee sinipunaruutuisen huivinsa, kietoo okran värisen hiuskuontalonsa huivin suojaan, naulakosta vetää päälleen punaisen anorakin ja työntää jalkansa paksupohjaisiin pilkkisaappaisiin. Oven pielestä hän sieppaa eväsrepun selkäänsä. Vilkaisee ulko-oven pielessä olevaa mittaria jonka taulussa elohopea on miinuksen puolella. Juoksee pihan poikki autoon.
- Nyt mentiin, tokaisee sedälleen.
Aamun pimeydessä teräksenharmaa maasturi nielee asvaltin mustaa pintaa. Tien reunat vilahtavat valkoisina, eivät kuitenkaan lumisina. Eevi on hiljainen. Hän miettii suhtautumistaan kuolleeseen eläimeen. Miettii yleensä kuolemaa ja yleensä hirvieläintä. Molemmat ovat suuria. Kuolema tuntemattomuudessaan, hirvi eläimenä.
Eevi ei ole ollut koskaan kuolleen ihmisen tai eläimen kanssa vastakkain. Hän vilkaisee sedän vakavaa sivuprofiilia josta tuuhea, harmaantunut parta valtaa kasvot.
- Kiharat väärässä päässä, Eevi mutisee.
Hän jatkaa ajatusleikkiään sedän kasvoista; otsaluun syvennyksestä tuijottavat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla, kyömynenä jonka sieraimesta pistää ulos mustia jouhia, trotohuulet valmistautuneena viheltämään. Eero Kuusisto on jo miehen iällä kuten poskien ja otsan poimuista saattaa havaita. Aseen hän pystyy hallitsemaan. Hirvi kaatuu, kun sattuu kohdalle.
Eevi havahtuu tuntiessaan kallistuvansa oveen päin. Auton vauhti hiljenee ja Eero kääntää sivutielle. Autot ovat rivissä jahtisuulille johtavan tien reunassa. Kolmen auton vieressä istuvat koirat Inha, Jeppe ja Viki. Ne ovat narulla kiinni omistajansa auton puskurissa.
- Jaa…a plikka perillä ollaan, sanoo setä, hyppää autosta ja läimäyttää oven kiinni niin että puiden välissä kajahtaa.
Koirat nousevat pystyyn. Murisevat ja päästävät kolme haukahdusta, heiluttavat mustan ja harmaan värisiä häntiään.
Tukevan puoleinen mies nostaa kättään. Painaa aseen piipun auki ja kävelee jahtisuulille. Sähkölampun valossa erottuu punaiset liivit ja punaiset liparit tai pipot. Eevi astuu alas autosta, suuntaa askeleensa kohti koiria jotka ryntäävät vikisten häntä vastaan.
- Älä mee koskemaa niitä, kuului Eeron ääni.
- Kyllä ne tuttavuutta hiaros, mutt ei sitä tie mitä ne seuraavaks tekis, puhui musta viiksinen mies.
- Toi Virtane tietää mistä puhhuu. Sillä ku on niitä haukkuvia, sanoi lyhyen-läntä mies jota kutsuttiin Timpaksi.
Eevi seuraa setäänsä isolle jahtisuulin ovelle, lukee korkean oven päältä Oja-korven Metsästysseura. Suulin nurkalla oleva lamppu osoittaa oven suuntaan.
Suulissa miehet seisovat tai nojaavat työpöytään. Polttavat paperossia odottaessaan vuoroaan aseen tarkastukseen. Kädessä heillä on avattuna kämmenen kokoinen ohut kirja, jonka he näyttävät aseen kanssa jahtipäällikölle.
- Sulla on paperit kunnossa ja oikeus osallistua jahtiin, sanoo jahtipäällikkö. Hän ojentaa tarkistetun aseen ja kirjasen Eerolle.
- Sieltä se meidän Punatulkku tulee. Onko sitä ajolupaa, jahtipäällikkö puhu ojentaessaan kättään Eeville.
- Jarno on nuori ja tarkka näissä jahtiasioissa, huomauttaa Eero-setä.
- Ei taida olla paperia… ei ole asettakaan, Eevi sanoo punastuen.
- Tervetuloa kuitenkin. Sitä pitää pysyä sitten asemiesten taustalla etteivät ampujat erehdy, Jarno puhuu Eeville ja kohdistaa katseensa Eeroon. - Pidä sitten huolta holhokistas.
- Pidänhän minä.
Aseet ja luvat ovat tarkastetut ja miehet levittävät maastokartan Pick upin lavalle. Karttaan on merkitty tämän päivän kohde. Miesten kesken sovitaan passipaikat. Timpan suunpielessä kronisee piippu. Sen kitkerä savu sekoittuu aamupakkaseen ja pistää vieressä seisojan köhimään kurkkuaan.
- Ei sun sitä olis tarvinnu vettää.
- Lähdetään. Tavataan Kisukassa Tuffalantien haarassa, Jarno sanoo ja nousee autoon.
Auton ovet kolahtavat vastaukseksi. Kaasupolkimien painallus saa moottorit hörähtämään. Pakin veto päälle pistää vaihdelaatikon rääkäisemään.
- Toi pelottas saaliin jo penikulmain päähän, huomauttaa pihassa seisova Valtsu.
Pakoputket työntävät sinistä kaasua. Jahtisuulin edusta täyttyy kitkeryydestä joka vähitellen kiteytyy aamun kirpeyteen. Mädäntyneen kana-munan haju jää leijumaan lähtijöistä.
Kisukantie on kapea jana metsän ja rämeen välissä. Ensimmäinen mutka on aluskasvuston peittämän supan kohdalla. Se on Kankaalla ennen Tuffalantien risteystä. Autot on tarkoitus jättää Kisukantielle, mutta mukana on niitäkin jotka ajavat Tuffalantielle.
Poikittaistien risteyksestä hajaannutaan sovituille passipaikoille. Eero kävelee Eevi kanssa tietä pitkin.
- Menemme hirvitornille joka näkyi metsätielle rämeen laidasta, Eero opastaa.
Rämeen auettua näkyviin, Eero hyppää ojan yli ja kääntyy katsomaan peräänsä Eevin tuloa. Yhdessä he kahlaavat suopursujen varsistossa ja saapuvat hirvitornille housunpolvet härmäisinä. Eero kiipeää torniin kuin kärppä.
Eevi tarraa lujan otteen huurtuneesta puolapuusta. Vetää itseään ylös ja etsii jalalleen sijaa alimmalta pienalta.
Tumman puhuvat pilvet nousevat rämeen takaiselta taivalta ja horisonttiin ilmestyy syvä sinisyys. Eevi pääsee ylös ja laskee reppunsa tornin lavalle. Ilmavirran tuulettama aamutaivas värjäytyy aniliinin punaan, kun kuuluu ensimmäinen laukaus. Eeron aistit herkistyvät ja hän tähyää suolla seisovien puunraatojen väliin. Sivelee sormillaan hengityksestä pakkasen valkaisemaa partaansa. Auringon lämmössä aniliininpuna hajoaa vaihtuen haalistuneeseen oranssiin. Puut ja pensaat kostuvat ja syksyn lahoava lemu hipaisee nenän aisteja.
- Suo on omimmillaan, kun puiden lehdet ovat pudonneet ja ruoho on muuttunut beessin sävyihin, Eevin kuiskaus rikkoo puhumattomuuden.
- Otatko kahvia, Eero kysy holhokiltaan.
- Kyllä se lämmittäisi.
- Onko sinun kylmä.
- Ei vilu… vähän puistattaa.
- Jännität.
Eevi nyökkää. Ottaa mukin ja puristaa sitä tumppujen välissä. Sormissa lämpö tuntuu pistelevänä.
- Eikö sinun sormiasi palele, kun lataat aseen paljain käsin.
- Ei tässä sovi ajatella kylmää.
- Väitätkö ettei palele, kun unohtaa kylmän.
- En väitä… sanoin vaan.
Lukko napsahtaa. Eero nostaa verkkaisesti asetukin solisluutaan vasten. Kallistaa päänsä tukille ja painaa toisen silmänsä kiinni. Tähyää kiikarin läpi laukauksen suuntaan.
Katajan tuoksu tuo mieleen katajaan kastetun kotikaljan jonka maltaan pehmeä maku hivelee suuta ja katajan kirpeydestä jää jälkimaku. Hän laskee aseen käsien kannateltavaksi. Ottaa oikealla kädellä kiinni piipusta ja vasemman käden ote on tukissa. Oikea käsi painaa… piippu jää retkottamaan holtittomana.
- Koirat haukkuvat… ovat vielä etäällä.
- Rämeen toisella laidalla.
Eero nuuhkaisee suopursun imelää tuoksua.
- Eikös plikka sua vaivaa suopursujen haju.
Eevi ei vastaa. Hän kuuntelee rämeeltä kantautuvaa ääntä. Hirvitornin runko napsahtaa. - Koirien äänet lähestyvät. Eero valpastuu… herkistää kuuloaan. Painaa uudelleen aseen kiinni.
- Ajo ei ole kaukana.
Kiväärinpiipusta lähtenyt luoti räjähtää. Ääni leviää kumuna metsänreunaan.
- Osuiko, Eevi kysyy.
- Osui kohteeseen. Odotan armon laukausta.
Toisesta laukauksesta kuuluu lyhyt vaimea ääni.
- Oikeni, Eero sanoo ja tuijottaa kaukaisuuteen kuin näkisi tapahtuman edessään.
- Se oli Virtanen, kuuluu radiopuhelimesta.
- Jo alkoi päivä hyvin.
- Ollaan koolla kahdenkymmenen minuutin kuluttua Tuffalantien risteyksessä.
- Kuitattu, Eero vastaa.
Ensimmäiset paikalle ehtineet ovat sytyttäneet nuotion. Kuivat risut rätisevät ja kuusen oksat räiskivät tulitähtiä. Miehet kantavat reppujaan nuotion viereen. Kiireisimmät ovat pujottaneet makkaran pätkän tikunnokkaan ja kääntävät sitä tulessa. Nuotion kuumuus saa miesten posket hehkumaan.
- Onko vetreitä miehiä vetämään hirvi tielle. Virtanen pyysi apuun, jahtipäällikkö puhuu ja lisää: - Lähden itse mukaan.
- Missä se on, Eero kysyy.
- Noin parin kilometrin päässä suon laidassa.
- Minä en tuu, Eero sanoo.
- Ei kai nii kova kiire o ettei mukillista kaffeet ehdi juamaa.
- Ei kait se ennää karkuun lähe, Valtsu tuumii.
- Kyllä te kahvit ehditte juoda.
- Kai sen maha on jo aukastu.
- Yleensä Virtanen hoitaa sen homman, sanoo jahtipäällikkö. - Sitten mennään. Tulkaa kahvinjuojat perästä.
- Se on parin kilometrin päässä. On teillä poijat vetämistä, Eero puhuu.
Hänen katseensa on suuntautunut kuusikon reunassa olevasta aukosta suolle, jossa keskenkasvuisten puiden harmaat tröntit ovat pystyssä.
- Vielä on joku kuusen kränä vihreä.
Kuusi nuorta miestä lähtee tarpomaan suopursua kasvavan maastoon läpi rämeelle. Jokaisella avattu ase olalla.
- Odottavatko nuo miehet lisää saalista, kun ottivat aseet, Eevi utelee.
- Morsein täytyy olla aina mukana näissä hommissa.
- Pystyisinköhän minä tuohon, Eevi miettii jäädessään katsomaan miesten menoa.
- Tuuhan likka lämmittelemään tänne tulen ääreen, Timppa kehottaa.
Eevi kävelee varoen risukasojen ohi tulen lähelle. Kuusenoksista hän tekee itselleen istuttavan paikan, kaivaa repusta mukin, termarin ja makkaran-palan viereensä. Juotuaan kahvinsa hän etsii tikun jonka toisen pään veistää teräväksi ja pujottaa viiltelemänsä makkaran tikkuun. Katseellaan hän etsii paikan jossa ei tarvitse paimentaa makkaraa.
Hän seuraa pienten liekkien värinää sinisen hehkun muuttuessa keltaisesta punaiseen. Tuulen tuoma savu pistää yskimään.
- Tönäses likka vähä puita… saatas parempi makkararoihu, Timppa sanoo.
- Älä helkatis käännä sitä savvuu tänne. Varo kipinöit.
- On se Virtanen vaa kova jätkä, Eero aloittaa.
- Monesko kaato tämä kerta on, Eevi utelee.
- Lieneekö kahdessadas.
- Kato ko o koirat jokka aijaa.
- Nytki o kaksittai.
- He… he. Ei tuosta o mihkää… hää…ää.
- Virtane veinaa kasvattaa tuosta lapukastaki mallikoiran.
- Mitä siittäki tullee.
- Kova se on oksan tynkää hakemaa. Katos ko sill heittää… Jeppe huskii.
Jeppe näkee puunpalan lentävän ilmassa ja lähtee juoksemaan. Se loikkaa risukasan yli niin että vatsakarvat laahaavat kasan päälistä.
- Katos ei se osaa yhtään varoa.
- Varo ettei se revi mahaas, ku lähtee kapula perrää.
- Jeppe jätti linnuille pesävärkkiä.
- Se o viel nii nulikka… kahdeksa kuukaude.
- Virtane o hyvi opettanu ne koiras. Sen ei tarvi ku päi katto ni koira tottelee.
Eevi kuuntelee, mutta samalla hän odottaa ja pitää tiukasti katseensa rämeen suunnassa.
- Miehet tulee, Eevi sanoo.
Hän nousee nuotiolta ja kävelee tielle, seuraa miehiä jotka kiskovat ruskeaa pitkäkoipista saalistaan, sen pää poukkoilee velttona. Kieli on valunut suusta ja roikkuu vasemmalla puolella. Se hankaa maata.
Miesten iholla virtaa hiki ja verisuonet pullistuvat otsalla. Askeleet ovat raskaat ja hengitys huokuu väsymystä.
Miehet nousevat nuotiolta. He lähtevät auttamaan.
- Vitun hirvas painaa ku synti.
- Maistuu sitä paremalt.
Ähkien ja kiroten painava ruho saadaan yli ojan. Lakoon mennyt ruoho on tahmea verestä.
Kannettu saalis on hiljainen, vaikka se näyttää huokaavan. Mitä se huokaisi, kun maha on viilletty auki ja vatsakarvat ovat veren tahrimat, Eevi miettii. Hän tuijottaa eläintä, joka katsoo häntä suurilla elottomilla silmillään. Kurkkua tuntuu kuristavan. Nousee karvas maku suuhun… maha kurisee ja hän nielee… nielee…
- Tuus Mäkinen töihin.
Mäkiseksi kutsuttu mies käärii hihansa. Paljastuu karvaiset käsivarret paksujen sormien jatkeeksi. Suolistaja työntää kätensä avattuun mahaan; suolten, vatsapussin, maksan, keuhkojen ja sydämen taakse. Yhdellä kahmaisulla hän pudottaa kaikki maahan. Katkaisee henkitorven ja viiltää kielen poikki. Sydän ja sarvet kuuluvat kaatajalle.
Se on vanha perinne.
Virtanen antaa sydämen koiralleen ajopalkkaa. Näin hätistelty koira pääse saaliin jaolle. Suolistaja kerää ruohotukon, pyyhkii kätensä ja tyhjän onkalon hirvestä.
Eevi ei voi enää katsoa. Nuotiolla makkara on enää palanut korppu eikä se maistuisikaan.
- Makkarat pois nuotiosta, kun kypsennetään parempaa syötävää, kuuluu käheä miehen ääni tieltä.
Kapea selkäfile on irrotettu. Kaapo ripottelee kokin tapaan suolaa ja pippuria lihalle, käärii fileestä fooliopaketin, tekee kolon nuotioon johon asettaa paketin kypsymään.
Fileen kypsyessä jahtipäällikkö tekee omia laskelmiaan saaliiksi jääneestä hirvestä. Hän avaa kuolleen eläimen suun tarkistaakseen hampaat, laskee ja mittaa onko kyseessä täysikäinen hirvi vai hieho, uros vai naaras.
- Maistakkos plikka filettä, setä kysyy Eeviltä.
- Maistan toki jos minulle riittää.
- Pitää sen tarkkailijanki makupala saada, Valtsu sanoo.
- Virtaselle eka pala.
Virtasen pitää kertoa kaadon tapahtuma. Miehet kääntävät odottavat katseensa Virtaseen joka myhäilee tyytyväisenä.
- Inhan kanssa lähdimme tuosta kuusikon läpi, Virtanen aloittaa. - Tulimme aukeemmalle alueelle. Itäiseltä taivaalta väistyi tummavaippa ja syvä sininen lipui horisontista. Pakkanen kiristyi. Sininen hämärä leijui rämeellä. Inha nuuski mättäitä, ruiskasi muutaman puun tyveen... Sitten se saa vainun. Juostaan koiran kanssa perätysten. Jalkani lipsahtaa muutaman kerran hetteikköön, kun koetan pysyä Inhan vauhdissa. Oikealla puolella on suo ja vasemmalla puolella vilahtaa männyt ja kuuset. Inha alkaa murista ja näyttää hampaitaan. Hirvi ilmestyy rämeelle. Ja toinen. Mielestäni saan tähtäimeen… laukaisen ja luoti viheltää… ohi. Inha piirittää toista hirveä. Se haukkuu niin saamaristi ja käy hirven jalkoihin. Oli vähältä ettei se potkassut Inhaa. Se olisi ollut koiran loppu. Hirvi saa päähänsä lähteä minua kohti. Se möyryää, kuopi paikallaan niin että turpeet lentää ja lähti kuin ladattu ohjus juoksemaan minua kohden. Seison ase tanassa. - Tästä et saa epäonnistua tai se on loppusi, sanon itselleni. Aseeni on ladattu. Eläin on kohdalla. Vedän liipasimesta, luoti lentää ja peijjakkaan elukka kääntää yhtäkkiä suuntaa. Luoti osuu kaulaan. Se putoo polvistuen eteeni ja kellahtaa mättäälle. Alkaa potkiminen ja riuhtominen, kun se koettaa nousta ylös. Heittelee päätään puolelta toiselle ja välillä nyökyttää. Ammun toisen kerra, kun se vähän rauhottu.
Nuotionringissä istujat kuuntelevat. Iäkkääntyneille miehille muistuu mieleen nuoruuden ajat. Filepalan jakajalta jää työ kesken.
- Ain Virtane ossaa kaataa maukkaa hirve.
- Syökääs pojat että päästään tekemään loppu urkka.
- Meinaak sää et me lopetettaa tähä.
- Ehditään saada ruho suulille ennen liikaa hämärtymistä. Se pitäis vielä nylkeä.
Nuotio sammutetaan ja hirven ruho vedetään maasturin lavalle. Siniharmaa utu leviää Rämeelle.
Novelli Älä sinä
Leila Grönroos
Huuto tuli rantalepikosta ja osui kuin karjapaimenen poltinmerkki suoraan kohteeseensa.
Älä sinä...
Hän oli väsyttänyt saalistaan jo vartin verran. Vanttera hauki tunkeutui ruohikkoiseen rantaan, josta hän sai sen haaviinsa. Vene oli täysin kaislojen suojassa. Kookas kivi, jonka toinen pää oli sileä ja toinen rosoinen, oli hyvä ase, jolla hän kalautti hauen hengiltä.
Hän nousi rantaa kivi kädessä ja oli juuri ylittämässä polkua, piti mennä saunan nurkalle, kun hän huomasi tulijan. Äijä käveli polkua pitkin kankein jaloin. Vanhuus oli tosiasia - sen näki hyvin.
Nyt olisi hyvä hetki toteuttaa suunnitelma; palkita äijä vuosien piinasta. Vihdoinkin tämä itsekin saisi tuntea kipua. Eikä se olisi mitään sen rinnalla, mitä se itse oli tuottanut viattomalle uhrilleen.
Lauri jäi puiden suojaan. Äijä seisahtui kaivolle ja nosti harmaan kannen. Hän nousi seisomaan kaivon reunalle ja kurottui alas samalla hetkellä, kun verinen kivi putosi ruohikkoon.
Se kävi aivan vahingossa! Lauta, joka oli lahonnut, petti jalan alla. Kädet haroivat otetta, mutta ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Putous oli viisi metriä ja vettä vielä puolitoista.
Lopputulos oli selvä.
Äijän nuorin poika hänet sitten löysi. Oli lähtenyt katsomaan, missä ukko oikein viipyy, vaikka alueuutisetkin jo menivät.
Ruumiin nostaminen kaivosta olisi ollut helpompaa, jos äijän peukalo ei olisi takertunut tiukasti kahden kiven väliin. Siitä tuli hankalaa.
Homma vei kolme tuntia ja kaksi taskulamppua.
Ruumiinavauksessa todettiin kuolinsyyksi hukkuminen. Vainajan oikeanpuolisessa ohimossa oli pahannäköinen ruhje, joka oli tullut todennäköisesti putoamisessa. Oliko äijä lyönyt päänsä johonkin niistä lukuisista kivistä, joista kaivo oli tehty?
Punainen talo oli rakennettu mäelle ja navetta metsän reunaan. Laajat, ruohikkoiset pellot laskeutuivat lettomaahan, joka oli syksyisin veden vallassa. Sauna oli lähellä loivassa rinteessä, sisälahden puolella. Kookas kaivo oli keskellä pihaa. Siitä oli lyhyt matka sekä taloon, navettaan että saunalle. Komea asuinpaikka - joka suuntaan hyvä näkyvyys!
Heti talolta alas rantaa, avomeren puolella, oli harmaa verkkovaja.
Tämän talon isäntä oli Akusti Turilas. Lyhyenläntä, harmaassa villapaidassa sarkahousuissa ja kumiterässaappaissa viihtyvä äijänkuvatus. Pienet silmät ja karvahattu hapsottavan kuontalon peittona.
Hänen emäntänsä oli samaa sarjaa.
Siitä oli jo kaksikymmentä vuotta, mutta ei se ole unohtunut!
Minä, Lauri, olen seitsemän ja siskoni Leena melkein viiden, kun palaamme kahden kaupasta. Veneemme oli jo kotilahdella, kun Leena muisti kukkaron rahoineen jääneen kaupan tiskille. Siitäkös meteli syntyi! Leena huutaa ja raakuu täyttä kurkkua. Taidan kysyä häneltä jotain. "Mitähän äiti nyt sanoo?" Ja huuto vain yltyy.
Turilaan äijä kuulee mäelleen huudon, näkee meidät veneessä ja tulee saunarantaansa. Ja äijä huutaa, ärrävikaisen varmuudella: "Älä sinä, huorrran kakarrra, kiusaa sitä flikkaa!"
Tuo huoran kakara olin minä, jonka isä oli lähtenyt maailmalle jo ennen syntymääni ja hylännyt äidin. Leenan isä oli äidin aviomies, ja kuollut sodassa.
Huuto piiskaa minut vauhtiin, jota ei ole ennen nähty! Kokka kohisten rantaan ja köysi puun ympäri ja vene on sidottu! Juoksemme sisään nopeasti ja - helpotus on suuri, kun äiti lukee kirjaa ihan rauhassa, kamarin pöydän ääressä. Hän ei varmaan ollut kuullut tuota kauheaa, mitä äijä huusi! Hyvä! Se huuto oli tarkoitettukin vain minulle.
Enkä unohtaisi sitä koskaan.
Voimaton viha velloi sisälläni.
Mitä voisin tehdä?
Olisin ahkera ja luotettava. Hyvä koulussa. Olisin parempi lapsi kuin ne, joilla oli isä.
Tilanteeni oli aika toivoton. Eihän minulla ollut isää; ei kuollutta eikä elävää.
Mutta voisinko kostaa jotenkin, tai rankaista tuota naapurin äijää? En, mutta ajatus jäi...
Minun piti aloittaa koulu syksyllä, mutta ei siitä mitään tullut. Sairastuimme Leenan kanssa kurkkumätään. Olimme sairaalassa melkein koko kesän. Äiti päätti lykätä kouluunmenoa vuodella, jotta ehtisin toipua.
Tuli uusia harmeja.
Aloin kävellä unissani. Äiti oli kovasti huolissaan. Hän piti ovet tarkasti lukossa, etten kävelisi mereen. Niin oli käydä ensimmäisellä kerralla. Hevoset ajoivat minua takaa, olin sanonut herättyäni.
Nolointa oli se, kun aloin kastella sänkyäni öisin. Minä, joka olin jo kaksivuotiaasta ollut kuiva! Se vaiva loppui onneksi syksyyn mennessä.
Olin aina varuillani, kun soutelin lammin puolella. En halunnut enää koskaan kohdata tuota inhottavaa äijää. Onneksi meidän rantaan ei näkynyt Turilaan rantaa. Kuuluihan sieltä jotain ääntä: sahausta, sirkkelin ulvontaa. Parhainta oli hiljaisuus.
Syksyllä koulu sitten alkoi kaupungissa. Sain kivan opettajan ja uusia kavereita. Opin lukemaan, ja sain lausua joulujuhlassa runon: Aamukahvilla. Lempilauluni oli "Nyt tuulet nuo viestin jo toivat...".
Ja totta! Ne toivat heti, kun suvivirsi oli veisattu ja todistukset saatu, tuoksun saaresta.
Ongin niin hartaasti koko ensimmäisen päivän, että vielä illallakin sulkemissani silmissä näkyi punavalkoinen koho, joka veti veden alle.
Uimme Leenan kanssa paljon, kuivattelimme makailemalla kuumilla kivillä.
Silloin aurinko paistoi.
Toisenlaisiakin päiviä oli. Se huuto tuli mieleen, sille ei voinut mitään. Joskus, kun minun oli oikein paha olla, purin raivoni soutamalla vastatuuleen. Käsivarsia särki, mutta samalla ne vahvistuivat. Parasta oli soutaa sateella: kukaan ei nähnyt kyyneliä. Kotisaunan lauteilla lämpö palasi taas jäseniin.
Kukaan ei kiusannut minua koulussa. Luokkatoverini Mauri oli vähällä joutua silmätikuksi. Maurin vierustoveri, jolla oli tarkka nenä, alkoi nuuskia osoittelevasti Mauriin. Onneksi muistin, miltä tuntui herätä sänky märkänä. Kutsuin Maurin viereeni istumaan, koska parini sattui olemaan sairaana. Juttu jäi siihen.
Maurista ja minusta tuli oikein hyvät ystävät. Hän oli hyvä piirtäjä, ja yhdessä teimme koulun lehteäkin.
Äiti iloitsi hyvistä numeroistani. Hän kannusti minua jatkamaan lukujani. Sainkin koulun parhaan oppilaan stipendin.
Kesätöistä sain ensimmäisen palkkani. Tuntui hienolta antaa tilipussi äidin käteen ja huomata olevani mies. Seuraavana kesänä pääsin jo harjoittelijaksi.
Akusti sitoi paattinsa laituriin ja kiipesi mäkeä ylös. Oli mukavaa, että poika antoi paattinsa lainaksi, jotta pääsi vielä tänne tutuille rannoille.
Hän avasi kuistin oven avaimillaan ja meni ensin tupaan ja sitten kamariin. Hän näki seinällä vanhan kellon, laittoi sen jopa lyömään. Ja hän katseli ulos ja muisti monta unohtunutta asiaa...
Hyvä täällä saaressa oli asua. Naapuritkin sopivia, niin kauan kun miehet olivat remmissä. Tuo naapurin leski oli norjavartinen. Kevyesti se hyppäsi paattiin ja sieltä poiskin. Hänen paattiinsa vaan ei suostunut, vaikka sillä oli se kakarakin. Ei täälläpäin poikalapset semmoisia olleet: kihara tukka ja suuret silmät. Ne katsoivat niin tutkivasti. Kyllä omat pojat olivat sen rinnalla kirveellä veistetyn näköisiä!
On kuulemma hyvin menestynyt. Ei olisi uskonut, että äpärästä mitään tulee.
Akusti sulkee avaimellaan kuistin oven. Hän päättää käydä vielä saunalla ennen paluuta paatille.
Kiven pudotettuaan Lauri kääntyy kannoillaan ja palaa rantaan. Hän ei ollut noussut rantaan pahoissa aikeissa, vain uteliaisuuttaan, kun vene oli kalan perässä sinne tuonut. Oli kiinnostanut nähdä Turilaan talo, asumaton talo ja alue, josta Turilas oli aikanaan totuuksiaan ladellut.
Mutta kuultuaan äijän kohtalosta Lauri muisti, kuinka lapsena varoitettiin Isä Jumalan pudottavan kuuman kiven päähän. Hän ei ollut kuullut sellaista sattuneen tuhmillekaan lapsille. Eikä hän ollut havainnut äijän horjahtamista, sillä jotain oli tapahtunut Laurissa jo sitä ennen.
Mutta Jumalallehan on kaikki mahdollista. Hän voi kääntää asiat ylösalaisin. Aikuinen, joka rikkoo häntä vastaa, voi pudota ja löydä päänsä kylmään kiveen. Vaikka se ei myllynkivi olisikaan.
Huuto tuli rantalepikosta ja osui kuin karjapaimenen poltinmerkki suoraan kohteeseensa.
Älä sinä...
Hän oli väsyttänyt saalistaan jo vartin verran. Vanttera hauki tunkeutui ruohikkoiseen rantaan, josta hän sai sen haaviinsa. Vene oli täysin kaislojen suojassa. Kookas kivi, jonka toinen pää oli sileä ja toinen rosoinen, oli hyvä ase, jolla hän kalautti hauen hengiltä.
Hän nousi rantaa kivi kädessä ja oli juuri ylittämässä polkua, piti mennä saunan nurkalle, kun hän huomasi tulijan. Äijä käveli polkua pitkin kankein jaloin. Vanhuus oli tosiasia - sen näki hyvin.
Nyt olisi hyvä hetki toteuttaa suunnitelma; palkita äijä vuosien piinasta. Vihdoinkin tämä itsekin saisi tuntea kipua. Eikä se olisi mitään sen rinnalla, mitä se itse oli tuottanut viattomalle uhrilleen.
Lauri jäi puiden suojaan. Äijä seisahtui kaivolle ja nosti harmaan kannen. Hän nousi seisomaan kaivon reunalle ja kurottui alas samalla hetkellä, kun verinen kivi putosi ruohikkoon.
Se kävi aivan vahingossa! Lauta, joka oli lahonnut, petti jalan alla. Kädet haroivat otetta, mutta ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Putous oli viisi metriä ja vettä vielä puolitoista.
Lopputulos oli selvä.
Äijän nuorin poika hänet sitten löysi. Oli lähtenyt katsomaan, missä ukko oikein viipyy, vaikka alueuutisetkin jo menivät.
Ruumiin nostaminen kaivosta olisi ollut helpompaa, jos äijän peukalo ei olisi takertunut tiukasti kahden kiven väliin. Siitä tuli hankalaa.
Homma vei kolme tuntia ja kaksi taskulamppua.
Ruumiinavauksessa todettiin kuolinsyyksi hukkuminen. Vainajan oikeanpuolisessa ohimossa oli pahannäköinen ruhje, joka oli tullut todennäköisesti putoamisessa. Oliko äijä lyönyt päänsä johonkin niistä lukuisista kivistä, joista kaivo oli tehty?
Punainen talo oli rakennettu mäelle ja navetta metsän reunaan. Laajat, ruohikkoiset pellot laskeutuivat lettomaahan, joka oli syksyisin veden vallassa. Sauna oli lähellä loivassa rinteessä, sisälahden puolella. Kookas kaivo oli keskellä pihaa. Siitä oli lyhyt matka sekä taloon, navettaan että saunalle. Komea asuinpaikka - joka suuntaan hyvä näkyvyys!
Heti talolta alas rantaa, avomeren puolella, oli harmaa verkkovaja.
Tämän talon isäntä oli Akusti Turilas. Lyhyenläntä, harmaassa villapaidassa sarkahousuissa ja kumiterässaappaissa viihtyvä äijänkuvatus. Pienet silmät ja karvahattu hapsottavan kuontalon peittona.
Hänen emäntänsä oli samaa sarjaa.
Siitä oli jo kaksikymmentä vuotta, mutta ei se ole unohtunut!
Minä, Lauri, olen seitsemän ja siskoni Leena melkein viiden, kun palaamme kahden kaupasta. Veneemme oli jo kotilahdella, kun Leena muisti kukkaron rahoineen jääneen kaupan tiskille. Siitäkös meteli syntyi! Leena huutaa ja raakuu täyttä kurkkua. Taidan kysyä häneltä jotain. "Mitähän äiti nyt sanoo?" Ja huuto vain yltyy.
Turilaan äijä kuulee mäelleen huudon, näkee meidät veneessä ja tulee saunarantaansa. Ja äijä huutaa, ärrävikaisen varmuudella: "Älä sinä, huorrran kakarrra, kiusaa sitä flikkaa!"
Tuo huoran kakara olin minä, jonka isä oli lähtenyt maailmalle jo ennen syntymääni ja hylännyt äidin. Leenan isä oli äidin aviomies, ja kuollut sodassa.
Huuto piiskaa minut vauhtiin, jota ei ole ennen nähty! Kokka kohisten rantaan ja köysi puun ympäri ja vene on sidottu! Juoksemme sisään nopeasti ja - helpotus on suuri, kun äiti lukee kirjaa ihan rauhassa, kamarin pöydän ääressä. Hän ei varmaan ollut kuullut tuota kauheaa, mitä äijä huusi! Hyvä! Se huuto oli tarkoitettukin vain minulle.
Enkä unohtaisi sitä koskaan.
Voimaton viha velloi sisälläni.
Mitä voisin tehdä?
Olisin ahkera ja luotettava. Hyvä koulussa. Olisin parempi lapsi kuin ne, joilla oli isä.
Tilanteeni oli aika toivoton. Eihän minulla ollut isää; ei kuollutta eikä elävää.
Mutta voisinko kostaa jotenkin, tai rankaista tuota naapurin äijää? En, mutta ajatus jäi...
Minun piti aloittaa koulu syksyllä, mutta ei siitä mitään tullut. Sairastuimme Leenan kanssa kurkkumätään. Olimme sairaalassa melkein koko kesän. Äiti päätti lykätä kouluunmenoa vuodella, jotta ehtisin toipua.
Tuli uusia harmeja.
Aloin kävellä unissani. Äiti oli kovasti huolissaan. Hän piti ovet tarkasti lukossa, etten kävelisi mereen. Niin oli käydä ensimmäisellä kerralla. Hevoset ajoivat minua takaa, olin sanonut herättyäni.
Nolointa oli se, kun aloin kastella sänkyäni öisin. Minä, joka olin jo kaksivuotiaasta ollut kuiva! Se vaiva loppui onneksi syksyyn mennessä.
Olin aina varuillani, kun soutelin lammin puolella. En halunnut enää koskaan kohdata tuota inhottavaa äijää. Onneksi meidän rantaan ei näkynyt Turilaan rantaa. Kuuluihan sieltä jotain ääntä: sahausta, sirkkelin ulvontaa. Parhainta oli hiljaisuus.
Syksyllä koulu sitten alkoi kaupungissa. Sain kivan opettajan ja uusia kavereita. Opin lukemaan, ja sain lausua joulujuhlassa runon: Aamukahvilla. Lempilauluni oli "Nyt tuulet nuo viestin jo toivat...".
Ja totta! Ne toivat heti, kun suvivirsi oli veisattu ja todistukset saatu, tuoksun saaresta.
Ongin niin hartaasti koko ensimmäisen päivän, että vielä illallakin sulkemissani silmissä näkyi punavalkoinen koho, joka veti veden alle.
Uimme Leenan kanssa paljon, kuivattelimme makailemalla kuumilla kivillä.
Silloin aurinko paistoi.
Toisenlaisiakin päiviä oli. Se huuto tuli mieleen, sille ei voinut mitään. Joskus, kun minun oli oikein paha olla, purin raivoni soutamalla vastatuuleen. Käsivarsia särki, mutta samalla ne vahvistuivat. Parasta oli soutaa sateella: kukaan ei nähnyt kyyneliä. Kotisaunan lauteilla lämpö palasi taas jäseniin.
Kukaan ei kiusannut minua koulussa. Luokkatoverini Mauri oli vähällä joutua silmätikuksi. Maurin vierustoveri, jolla oli tarkka nenä, alkoi nuuskia osoittelevasti Mauriin. Onneksi muistin, miltä tuntui herätä sänky märkänä. Kutsuin Maurin viereeni istumaan, koska parini sattui olemaan sairaana. Juttu jäi siihen.
Maurista ja minusta tuli oikein hyvät ystävät. Hän oli hyvä piirtäjä, ja yhdessä teimme koulun lehteäkin.
Äiti iloitsi hyvistä numeroistani. Hän kannusti minua jatkamaan lukujani. Sainkin koulun parhaan oppilaan stipendin.
Kesätöistä sain ensimmäisen palkkani. Tuntui hienolta antaa tilipussi äidin käteen ja huomata olevani mies. Seuraavana kesänä pääsin jo harjoittelijaksi.
Akusti sitoi paattinsa laituriin ja kiipesi mäkeä ylös. Oli mukavaa, että poika antoi paattinsa lainaksi, jotta pääsi vielä tänne tutuille rannoille.
Hän avasi kuistin oven avaimillaan ja meni ensin tupaan ja sitten kamariin. Hän näki seinällä vanhan kellon, laittoi sen jopa lyömään. Ja hän katseli ulos ja muisti monta unohtunutta asiaa...
Hyvä täällä saaressa oli asua. Naapuritkin sopivia, niin kauan kun miehet olivat remmissä. Tuo naapurin leski oli norjavartinen. Kevyesti se hyppäsi paattiin ja sieltä poiskin. Hänen paattiinsa vaan ei suostunut, vaikka sillä oli se kakarakin. Ei täälläpäin poikalapset semmoisia olleet: kihara tukka ja suuret silmät. Ne katsoivat niin tutkivasti. Kyllä omat pojat olivat sen rinnalla kirveellä veistetyn näköisiä!
On kuulemma hyvin menestynyt. Ei olisi uskonut, että äpärästä mitään tulee.
Akusti sulkee avaimellaan kuistin oven. Hän päättää käydä vielä saunalla ennen paluuta paatille.
Kiven pudotettuaan Lauri kääntyy kannoillaan ja palaa rantaan. Hän ei ollut noussut rantaan pahoissa aikeissa, vain uteliaisuuttaan, kun vene oli kalan perässä sinne tuonut. Oli kiinnostanut nähdä Turilaan talo, asumaton talo ja alue, josta Turilas oli aikanaan totuuksiaan ladellut.
Mutta kuultuaan äijän kohtalosta Lauri muisti, kuinka lapsena varoitettiin Isä Jumalan pudottavan kuuman kiven päähän. Hän ei ollut kuullut sellaista sattuneen tuhmillekaan lapsille. Eikä hän ollut havainnut äijän horjahtamista, sillä jotain oli tapahtunut Laurissa jo sitä ennen.
Mutta Jumalallehan on kaikki mahdollista. Hän voi kääntää asiat ylösalaisin. Aikuinen, joka rikkoo häntä vastaa, voi pudota ja löydä päänsä kylmään kiveen. Vaikka se ei myllynkivi olisikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
